Professori Miikka Ruokanen avaa tulevana maanantaina klo 10:05 Radio Deillä näkyään Sateenvarjokirkosta.
Itse olen omissa pohdinnoissani päätynyt hyvin samantyyliseen ajatteluun ilman aktiivista vuorovaikustusta Ruokasen kanssa. Olen huomannut, että monissa muissakin kirkon piireissä haetaan jotain samankaltaista. Voisiko tässä olla kyse jopa Hengen puheesta?
Kirjassa Jokin meitä yhdistää (Kirjapaja 2021) hahmottelen yhtä versiota Sateenvarjokirkosta. Idea pohjautuu kirkkomme tärkeimmän oppidokumentin eli Augsburgin tunnustuksen seitsemänteen pykälään, jossa sanotaan näin:
Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan... Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Sen sijaan ei ole välttämätöntä, että perityt inhimilliset traditiot, jumalanpalvelusmenot tahi seremoniat, jotka ovat ihmisten säätämiä, ovat kaikkialla samanlaiset.
Nostan lainauksesta kolme huomiota.
Ensinnäkin kohdassa kirkko ja myös seurakunta määritellään pyhien yhteisöksi. Se muodostuu keskinäiseen yhteyteen liittyneistä ihmisistä ja sitä rakennetaan yhdessä. Seurakunta ei siis ole ensisijaisesti toimintakeskus tai organisaatio vaan keskinäisen rakkauden yhteisö. Tämä yhteisö syntyy kuitenkin pohjimmiltaan yhteydestä pyhään eli Jumalaan, joka liittää erilaiset ihmiset yhdeksi Kristuksen ruumiiksi.
Toiseksi huomaamme pykälästä, että kaikkien kirkon yhteisöjen ei tarvitse olla samanlaisia vaan kirkkoon mahtuu monenlaisia yhteisöjä. Edes jumalanpalvelusten ei tarvitse mennä saman kaavan mukaan vaan paikalliset mausteet ja luovuus voivat kukoistaa. Tämä antaa tilaa myös erilaisille hengellisille kulttuureille ja painotuksille. Niinpä kirkko voi olla monimuotoisten ja keskenään hyvinkin erilaisten yhteisöjen verkosto. Sen piiriin mahtuu perinteisiä messuja mutta myös esimerkiksi karismaattisia, körttihenkisiä ja radikaalin inklusiivisia yhteisöjä. Moninaisuus on itse asiassa kirkon tavoittavuuden avain, sillä eri kaloja saadaan erilaisilla vieheillä.
Kolmanneksi opimme, että mitä erilaisempia kirkon yhteisöt ovat, sitä tärkeämpää on huolehtia, että niitä yhdistää riittävän vahva sisäinen identiteetti. Augsburgin tunnustus sanookin, että kirkon todellinen ykseys edellyttää yksimielisyyttä evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Tässä tarvitaan korjausliikettä. Nykykirkossa nimittäin opetus voi olla melkein millaista tahansa, kunhan messu noudattaa samaa kaavaa. Augsburgin tunnustus kääntää asian juuri päinvastoin: toiminta voi olla monimuotoista, kunhan sydän on yhteinen. Sateenvarjon alla on siis tilaa kaikille mutta ei kaikelle.
(Kirjoitus on poimittu Kädenojennus-lehdestä. Voit lukea koko lehden tästä.)