SPIRIT-verkosto

Seurakunta on viimekädessä Pyhän Hengen luomus, jonka hän synnyttää sanan ja sakramenttien kautta, mutta myös ihmisellä on hankkeessa rooli. Paavali kuvaa työjakoa näin: ”Minä istutin, Apollos kasteli mutta Jumala antoi kasvun.” (1 Kor 3:6). Me siis rakennamme puitteita Hengen työlle, mutta varsinaista seurakuntaa emme saa itse aikaiseksi.

Kirjassa Yhteisöjen kirkko (Karas-Sana 2019) esitellään viisi ydinprosessia (Yhteisöpyörä), joiden avulla yhteisön rakentamista voi jäsentää. Prosessit pohjautuvat Uuden testamentin kuvaan seurakunnasta Kristuksen ruumiina.

1. Mission prosessi

Kristuksen ruumis -vertauksen pääpointti on se, että seurakunnan tehtävä on jatkaa sitä valtakunnan liikettä, jonka Jeesus opetuslastensa kanssa aloitti. Tehtävämme on siis muodostaa yhdessä Jeesukselle ruumis - olla hänen kätensä, jalkansa, suunsa ja olkapäänsä eksyksissä valetaville ihmisille. Se on seurakunnan perimmäinen tarkoitus ja siksi seurakuntayhteisön rakentaminen kannattaa aloittaa yhteisen mission kirkastamisesta.

Mission löytäminen on avain kaikkeen muuhun. Niin kauan kuin seurakunnassa käydään vain omista tarpeistaan käsin, ei koeta aitoa yhteisöllisyyttä. Tarvitaan itseä suurempi syy tulla yhteen. Missio myös innostaa. Tämäe näkyy, kun Jeesuksen lähettämät 72 opetuslasta palaavat lähetysmatkaltaan. Oppilaiden innostus on niin ylitsevuotavaa, ettei Jeesus voi kuin nauraa heidän lapselliselle innolleen: ”Silloin Pyhä Henki täytti Jeesuksen riemulla, ja hän sanoi: ”Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, siitä, että olet salannut tämän järkeviltä ja viisailta mutta olet ilmoittanut sen lapsenmielisille” (Luuk 10:21). Yhteinen missio myös buustaa hengellistä kasvua, sillä silloin usko ei jää vain teoriaksi.

2. Oppimisen prosessi

Opetuslasten tekeminen oli Jeesuksen seurakunnalleen antama ydintehtävä: ”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minut opetuslapsikseni” (Matt 28:20). Siksi seurakuntayhteisössä tulee olla selkeä suunnitelma siitä, miten ihmisiä valmennetaan hengelliseen kasvuun ja Jeesuksen seuraamiseen.

Luterilaisessa tunnustuksessa painotetaan sanan merkitystä hengellisessä kasvussa. Sana onkin tärkeä, mutta tarvitaan muutakin. Ei edes Jeesus, joka itse on Jumalan Sana, kuvitellut, että opetuslapset kasvaisivat vain kuuntelemalla puheita. Sen lisäksi hän haastoi oppilaitaan jatkuvaan dialogiin ja laittoi heitä toteuttamaan kuulemansa sanan käytännössä. Jeesuksen toimintatapa muistuttaakin moderneja oppimisteorioita, jotka painottavat oppimisprosessin omaehtoisuutta, käytännöllisyyttä ja dialogisuutta. Jopa ärsyttävyyteen asti hän haastoi oppilaitaan ja tuntui vastaavan kysymyksiin vain uusilla kysymyksillä. Jeesus siis kohteli oppilaitaan aikuisina – ei selittänyt puhki vaan luotti kuulijoiden oivalluskykyyn.

3. Yhteyden prosessi

Jeesus sanoo, että hänen opetuslapsensa tunnistetaan keskinäisestä rakkaudesta (Joh 13:35). Ei siis oikeasta opista, hurskaasta käytöksestä eikä sujuvasta liturgiasta. Siksi seurakunnan tulee pyrkiä olemaan keskinäisen rakkauden yhteisö; porukka, jossa Jumalan armo tulee todeksi ihmisten kesken.

Tässä prosessissa ihmisen ja Jumalan työnjaon ymmärtäminen on tärkeää. Jumalan rooli on synnyttää meissä rakkautta evankeliumin kautta. Vain sydämessä tapahtuva armon vallankumous voi murtaa synnin vallan ja saada meidät itsekeskeisyydestä yhteyteen. Mutta samalla on totta, että mikäli emme ota luonnollisia sosiologisia lainalaisuuksia huomioon, ei Kristuksen rakkaus koskaan pääse täyteen mittaansa seurakunnassa.

Yhteisön rakentaminen alkaa ihmisten vastaanottamisesta. Kun uusi ihminen tulee toiminnan piiriin, hän ei koe tulevansa lämminhenkiseen perheeseen vaan pelottavaan sisäpiiriin. Häntä on siksi autettava kynnyksen yli rakentamalla ”sisäänheittoputki”. Käytännössä se tarkoittaa, että kaikki yhteisössä mietitään uuden kävijän näkökulmasta.
 

Julkisten kokoontumisten (esim. messun) osuus yhteisön luomisessa on rajallinen. Viimeistään silloin kun yhteisön kasvaa kymmeniin, on alettava rakentaa pienempien kokoontumisten ”aluskasvillisuutta”. Ellei niin tehdä, alkaa seurakunnan ns. takaovi käydä. Syy ilmiöön on ihmissuhteiden pinnallisuus. Isossa massassa kaikki eivät löydä ystävyyssuhteita ja jäävät siksi pikkuhiljaa pois.

Pienempien kokoontumisten tyyli ja muoto voi vaihdella. Ne voivat olla pienryhmiä tai keskikokoisia pienyhteisöjä tai sitten vapaaehtoistiimejä, jotka aktivoivat tekemisen kautta. Yhteisöllisyyden näkökulmasta tekniikalla ei ole väliä, kunhan kokoontumisissa panostetaan suhteiden syntymiseen. Ihmiset eivät nimittäin etsi ystävällistä seurakuntaa vaan ystäviä.

4. Osallisuuden prosessi

Paavalin mukaan seurakunnassa jokaisella on jotakin annettavaa. Se edellyttää työntekijöiden roolin muuttumista. Perinteisen mallin mukaan työntekijää tarvitaan tilaisuuksien järjestämiseen ja seurakuntalaisen osa on lähinnä osallistua passiivisesti. Mutta, kun seurakunta ymmärretään yhteisöksi, jonka rakentamiseen kaikki saavat osallistua, pappia ei enää tarvita viihdyttämiseen vaan valmentamiseen. Hänen tehtävänsä on ”varustaa kaikki seurakunnan jäsenet palvelutyöhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen” (Ef 4:12).

Vetäessäni aikoinaan tamperelaista Uusi Verso -yhteisöä, huomasin, miten valtava luovuuspotentiaali seurakuntalaisissa on. Syntyi kymmenittäin uskomattoman upeita, luovia ja perinteisen seurakuntatyön rajoja koettelevia toimintamuotoja. Kontrolli tappaa luovuuden mutta luottamus vapauttaa sen. Hyvässä yhteisössä seurakuntalaiset eivät vain toteuta työntekijän ideoita, vaan alkavat kehittää omia ideoitaan Jumalan kunniaksi.

Vapaaehtoisia on kuitenkin monenlaisia. Kaikkia ei luova pöhinä innosta, mutta he voivat palvella selkeissä ja rajatuissa toimissa. Sellaista useimpien vapaaehtoisura alkaakin. Siksi vapaaehtoistehtäviä pitää organisoida hyvin.

5. Johtajuuden prosessi

Monissa seurakunnissa on opittu kutsumaan vapaaehtoisia palvelemaan, mutta työntekijät ovat kuitenkin pitäneet kiinni johtajuudesta. Raamatun malli on radikaalimpi. Jeesus valmensi itselleen apostoleita, joille hän delegoi lopulta koko Jumalan valtakunnan. Hän ei siis kouluttanut vain seuraajia vaan myös johtajia. Uskon, että meidän on tässäkin otettava mallia Mestarista. Nimittäin vasta, kun uskallamme jakaa myös johtamisvastuuta, alkaa seurakunta todella kasvaa.

Johtajien kasvattaminen on pitkäjänteistä työtä. Se tapahtuu parhaiten siten, että yhteisön johtaja ottaa potentiaalisia johtajapersoonia lähelleen ja antaa heille pelipaikkoja ja sitten analysoi kokemusta heidän kanssaan. Tällä tavalla toimi esimerkiksi Paavali valmentaessaan Timoteusta.