Raamatussa seurakuntaa kuvataan Kristuksen morsiameksi. Se on siis Jeesuksen silmissä kauneinta ja rakkainta koko maailmassa - niin arvokasta, että hän sulhasena oli valmis antamaan henkensä sen puolesta!
Mutta jos katsomme rehellisesti niin morsian ei ole viime vuosikymmeninä ollut Euroopassa parhaimmillaan. Valkoinen hääpuku on monessa mielessä tahriintunut ja juhlameikki valuu poskilla. Ennen niin kaunis morsian makaa riutuneena ja voimattomana.
Tosiasia on, että kirkot - kaikki kirkot - ovat Suomessa ja Euroopassa olleet jo pitkään jyrkässä alamäessä niin hengellisesti kuin muillakin mittareilla. Kirkot ammottavat tyhjinä, raamatullinen julistus on alkanut korvautua muilla aatteilla ja onpa kirkkojen piirissä tullut ilmi todellisia pimeyden töitäkin. Syitä on niin työntekijöiden ja kirkon johton kuin myös riviseurakuntalaisten puolella.
Itsestänikin huomaan, että mukavuudenhalu, eristäytyminen, passiivisuus ja välinpitämättömyys ovat korvanneet innostuksen, yhteyden ja hengellisen palon. Olen siis itsekin enemmän osa ongelmaa kuin ratkaisua. En siis halua syyttää ketään vaan sanoa vain ääneen ilmeisen tosiasian.
Samaan aikaan Ukrainasta kuuluu toisenlainen ääni. Kauhean sodan keskellä kaikki kansalaiset mutta myös ja aivan erityisesti kristityt ovat nousseet esiin. He paitsi rukoilevan niin myös auttavat kärsiviä, tukevat sotilaita, ruokkivat nälkäisiä ja vaatettavat kylmettyneitä. Ja kaiken keskellä valavat ihmisiin toivoa kertomalla evankeliumia. Kristuksen morsian on nousemassa siihen rooliin ja tarkoitukseen, jonka Herra on sille antanut. Morsiamen vaatteet ovat ehkä sodan takia rikkirevityt, mutta hänen sydämensä on puhdasta kultaa. Hänessä näkyy jälleen se ensirakkaus, jonka länsimainen kulutuskristillisyys on hukannut. Siihen morsiameen Jeesus alunperin rakastui ja juuri se rakkaus tekee morsiamesta kauneinta ja kalleinta koko maailmassa!
