Käynnistelin Kotimaan Seurakuntaopiston jooga-kurssia käsittelevän jutun pohjalta some-keskustelua. Keskustelu ryöpsähti äkkiä ja keräsi toista sataa kommenttia. Tein keskustelusta monia havaintoja:
1. Monia ahdisti koko keskustelu
Moni piti koko keskustelua tarpeettomana ja pelkäsi sen vahingoittavan kirkon mainetta. Ymmärrän tämän, koska monille jooga on vain liikuntamuoto ilman hengellistä ulottuvuutta. Itsekin hyväksyn kyllä joogan "maallisessa" muodossa. Silti olisi tärkeä tunnistaa, että jooga voi olla myös aidosti hengellistä. Tiedän ihmisiä, jotka eivät joogatessaan todellakaan vain venyttele vaan etsivät kosketusta tuonilmaisiin. Onkin outoa, että keskustelu haluttiin yrittää tukahduttaa. On vaikea keksiä ajankohtaisempaa keskustelunaihetta kuin kirkon suhtautuminen uushenkisyyteen.
2. Rajalinja noudatteli vakiintuneita rintamia
Sikäli kun tunsin keskustelijoiden taustoja, niin näytti, että suhtautuminen joogaan kulkee kutakuinkin samoilla kohdin kuin parisuhdekiista. Myös käytetyt argumentit muistuttavat toisiian ja keskustelu provosoi ihmisissä samanlaisia tunteita: miksi tästä enää tarvitsee keskustella; emme voi tuomita toisia. Taustalla kummittelevat varmaankin erilaiset raamattukäsitykset.
3. Kirkon suhde uushenkisyyteen on epäselvä
Jooga on vain yksi esimerkki valtavasta uushenkisyysbuumista, joka on ryöpsähtänyt kirkon silmille viime vuosina. Itse asiassa jooga on hengellisesti varsin "kiltti" muoto ja nykyään puhutaankin jo aivan avoimesti noituudesta, magiasta ja loitsuista. Siis ollaan avoimesti pakanallisia.
Buumi on valtava. Voisi jopa sanoa, että viimeisen 10 vuoden aikana Suomessa on ollut yksi sen historian suurimmista "herätyksistä" - se ei vain ole kanavoitunut kristinuskoon. Kirkolla ei ole juuri ollut työkaluja näiden ihmisten tavoittamiseen. Joitakin uusia avauksia on onneksi ollut. Rohkeimpana niistä Helsingin seurakuntien näyttävä yhteistyö Minä olen -messujen kanssa.
Kirkossa on monenlaisia näkemyksiä uusista henkisyyden ja hengellisyyden muodoista. Jotkut näyttävät olevan uushenkisyyden suhteen hyvin avoimia. Heille uuspakanuus on vain yksi Jumalan tapa puhutella ihmistä. Toisille kaikki vähänkin epätavanomainen henkisyys on suoraan saatanasta. Ehkä kumpikaan ääripää ei ole oikeassa vaan kirkossa olisi kyettävä hiukan analyyttisempään otteeseen.
Ennen kaikkea kirkon olisi uskallettava tarjota ihmisille parhaita aarteitaan eli hengellisyyttä ilman sordiinoa. Käytännössä tämä tarkoittaa kirkasta evankeliumia, aitoa yhteisöllisyyttä ja kahlitsematonta Pyhän Hengen voimaa, joka ilmenee myös ihmeinä ja merkkeinä.