Oma kutsumushetkeni on porautunut lähtemättömästi mieleeni. Olin noin 17-vuotias aktiivinen seurakuntanuori. Eräänä päivänä kesäteologi sanoi yllättäen, että minusta voisi tulla hyvä pappi. Ajatus tuntui vastenmieliseltä. Mielikuvani pappeudesta oli niin jämähtänyt, että en ikimaailmassa olisi osannut haaveilla sellaisesta. Halusin olla vapaa, halusin luoda uutta ja halusin muuttaa maailmaa. Pappeus tuntui tuon kaiken vastakohdalta ja siksi kuin tuomiolta ankeaan elämään.
Samana päivänä lähdin kuitenkin retkelle lähimetsään. Muistan tarkasti koivikon, jossa kävelin, ja sen kuinka lämpimästi aurinko paistoi, kun sopersin mielessäni rukousta: ”Herra, en todellakaan halua papiksi – pois se minusta! – mutta totta kai sinä olet pomo ja jos sinä haluat minusta papin, niin tietenkin saat niin tehdä…Mutta en siis mitenkään tuppaudu!!
Tilanne on jäänyt mieleeni, koska koen, että se oli kutsumushetkeni. Siitä alkoi prosessi, joka vuosia myöhemmin päätyi Turun tuomiokirkon alttarille lausumaan pappislupausta. Nyt kun katson polkuani taaksepäin, niin tuskin mikään muu tehtävä olisi sopinut minulle niin hyvin kuin se, mitä olen tehnyt. Nyt olen kiitollinen kutsusta.
Toisaalta pappispolkuni on mennyt hyvin eri tavalla kuin olin olettanut. Silloin nuorena pelkäsin jämähtämistä. Että pappeus on lähinnä seremoniamestarina toimimista, tylsien saarnojen pitämistä ja perinteen ylläpitämistä. Tylsiä saarnoja olen toki pitänyt, mutta muuten koen, että olen saanut toteuttaa pappina ennen kaikkea uudistajan kutsumusta.
Esimerkiksi valmistautuessani aikoinaan pappisvihkimykseen sain sydämelleni jakeen Korinttilaiskirjeestä: ”Mitä tämä tarkoittaa veljet, kun kokoonnutte yhteen, niin jokaisella on jotakin annettavaa” (1 Kor 14:26). Siitä on tullut elämäni näky. Koko pappispalveluksen ajan olen edistänyt yhteisöllistä seurakuntanäkyä, jossa tavallisten seurakuntalaisten lahjat ja näyt päästetään irti. Sellaisen yhteisön vetäminen ei todellakaan ole jämähtämistä vaan siinä saa elää suorastaan luovuuden lähteellä.
Nyt yhteisövalmentajana yritän vapauttaa toisten kutsumuksia irti rajoittavista uskomuksista ja kahlitsevasta toimintakulttuurista. Uskon nimittäin vahvasti, että hengellisessä työssä on tärkeää löytää se näky, jonka toteuttamiseen Jumala alun perin kutsui. Ilman kosketusta alkuperäiseen kutsumukseen myös hengellisessä työssä voi kyynistyä ja jopa – hui kauhistus! - jämähtää.
- - -
Millainen on ollut sinun kutsumuspolkusi? Muistatko mihin Jumala sinut alun perin kutsui – mikä liikutti sydäntäsi ja mikä sinua pelotti? Kuinka täydesti olet saanut elää kutsusi todeksi?
Timo Pöyhönen
Comentarios