Täällä kasvaa pakanoita!

Suurin osa Suomessa asuvista lapsista ei kuule Jeesuksesta. He eivät saa tietää, kuinka arvokkaita ja rakastettuja he ovat Jumalan luomina, että synnit voi saada anteeksi ja että elämää voi elää yhä tänään elävän Jeesuksen kanssa. Tällä viikolla Helsingin hiippakunnan synodaalikokouksen (pappeinkokouksessa) kanavassa Moninaiset perheet ja pelastus tosiasia sanoitettiin näin: täällä kasvaa pakanoita.




Evankeliumin esteitä on monia. Ja ne on mahdollista voittaa! Tässä joitakin näkökulmia.


  1. Lopetetaan kristillisen kasvatuksen ulkoistaminen yhteiskunnalle


Menneinä vuosikymmeninä koululaitos vastasi kouluikäisten lasten kristillisestä kasvatuksesta. Kokonaiset sukupolvet kuulivat kristillisen sanoman ilman, että seurakunnat tekivät yhtään mitään!


Nyt ei ole aika haikailla tunnustuksellisen uskonnonopetuksen ja päivänavausvirsien perään. Nyt on aika siirtää vastuu lasten hengellisestä kasvatuksesta sinne, mihin se kuuluu: koteihin ja seurakuntiin.



2. Tarkistetaan arvojärjestyksemme


Tämän päivän lapsiperheissä uskonto ei ole tärkeä arvo, ja siinä onkin seuraava este. The European Studies -tutkimuksessa 2017 lasten toivotuimpia ominaisuuksia olivat hyvät tavat, vastuuntunto, päättäväisyys ja suvaitsevaisuus (yli 80% kannatus), kun taas usko jäi hännille (7% kannatus kaiken kaikkiaan ja 90-luvulla syntyneiden parissa 2%). ”Vilpitön välinpitämättömyys”, kuvasi varhaiskasvattaja havaintoaan perheiden suhteesta uskoon ja kirkkoon tämän viikon synodaalikanavassamme.


Empiirisellä havainnoinnilla voin päätyä samaan. Jopa ns. uskovaisissa kodeissa lapsia kuljetetaan harrastuksiin niin arkena kuin viikonloppuna, mutta seurakuntaan heitä ei tuoda eikä oteta mukaan. Kenenkään syitä arvottamatta totean: meiltä puuttuu seurakuntakeskeinen pyhäkulttuuri.



3. Uskalletaan kertoa lapsille Jumalasta


Samalla on levinnyt ajatus siitä, että uskonto on liian henkilökohtainen asia vanhempien päättää. Ajatellaan, että tiettyyn uskoon tutustuminen saati sitten kasvattaminen rajoittaa lapsen valinnanvapautta.


Ajatus on vailla tieteellistä pohjaa. Uskonnoilla on oma kielensä, ja minkä tahansa oppiminen avaa ymmärrystä muita kohtaan. Toisaalta lapsen mukaan ottaminen seurakuntaan ei riitä, ellei hänen kanssaan keskustella uskonnosta. ”Lapsen uskonnollisiin tilaisuuksiin osallistumista voi verrata siihen, että lapsi vietäisiin kerran viikossa johonkin vieraaseen maahan tunniksi, ja vuosienkaan jälkeen lapsi ei osaisi puhua muutamaa sanaa lukuunottamatta tämän maan kieltä”, lainataan Spännärin, Kallatsan ja Tervo-Niemelän artikkelissa amerikkalaista tutkimusta kotien uskontokasvatuksesta.


4. Nostetaan perhetyö oikeasti prioriteetiksi


Päiväkerhoja ja pyhäkoulukkautetaan osallistujien puutteessa. Miksi lapsityö lepää yhä 80-luvulla suosittujen arkiaamujen perhe- ja päiväkerhojen varassa? Miksi 2020-luvun perheiden elämänrytmiin kehitetyt toimintamuodot eivät leviä? Miksi koulutetut lastenohjaaajat eivät ole paikalla seurakunnan viikottaisessa pääjuhlassa? Miksi ei löydy uusia vapaaehtoisia?


Eikö kyse ole prioriteeteista, arvoista. Jos seurakunnissa oikeasti ajateltaisiin, että evankeliumin välittäminen uudelle sukupolvelle on meidän vastuulla, asiaan puututtaisiin ja uuden kehittämistä resurssoitaisiin. Siellä missä perheisiin, hengelliseen sisältöön ja yhteisöllisyyteen on panostettu, on yhä lapsia. Vaihtoehtoja löytyy!


Mistä siis lähteä liikkeelle? Kerron rohkaisuksi esimerkin Norjasta:


Seurakunnan lapsityö oli ajettu alas lasten puutteessa. Samalla palkattiin uusi pappi, työalana perhetyö. Aikansa tuskailtuaan ja rukoiltuaan hän esitteli työyhteisölle näkynsä kirkosta täynnä lapsia, ja sai innostuneen vastaanoton: ”Tee vain!”. Muu papisto olisi mielellään ulkoistanut vastuun perhetyöstä yhdelle ihmiselle. Mutta uusi pappi ei sitä hyväksynyt vaan sanoi: ”Tarvitsen teitä. Jokaista.” Koko työyhteisö sitoutui uuteen näkyyn, perhetyön pastori kokosi rukoustiimin, mallia haettiin ulkomailta ja hyväksi havaitut materiaalit käännettiin norjaksi. Nyt 10 vuoden jälkeen seurakunnassa on 50 perhetyön vapaaehtoista, jumalanpalveluksessa 160 lapsiosallistujaa, ja perheiden välinpitämätön suhtautuminen kääntyi lasten hengellisyyden arvostamiseksi. Seurakunta kasvaa, kun perheet tuovat mukanaan uusia perheitä.

548 views0 comments