Aikoinaan Raamattu oli kristitylle kaikkeuden oppikirja. Sitä pidettiin pätevänä selityksenä maailman ja elämän synnystä, universumin rakenteesta, historian tapahtumista, etiikasta ja uskonasioista. Nyttemmin kaikki nämä ulottuvuudet ovat joutuneet kirkossa kyseenalaiseksi.
Ensimmäisenä taisi romahtaa Raamatun luotettavuus biologian oppikirjana Darwinin myötä. Näytti siltä, että evoluutioteoria selitti eliömaailman synnyn paremmin kuin luomiskertomus. Tai ehkä ihan ensimmäinen särö syntyi jo paljon aiemmin Galileo Galilein osoittaessa, että maa kiertää aurinkoa eikä päinvastoin. Yhtä kaikki, iskulauseeksi muodostui: Raamattu ei ole luonnontieteiden oppikirja.
Sittemmin eksegeettinen tutkimus alkoi havaita, että Raamattu sisältää useita kertomuksia ja historiallisia väitteitä, jotka eivät täsmää muun historiatutkimuksen tai arkeologian kanssa. Moni näistä oletetuista epätarkkuuksista on tosin myöhemmin kumoutunut mutta jonkinlaiseksi iskulauseeksi on jäänyt: Raamattu ei ole historian oppikirja.
Tällä hetkellä kirkossa käydään kovaa kiistaa siitä, mikä Raamatun moraaliopetuksesta on aikaansa sidottua ja mikä Jumalan muuttumatonta lakia. Korostetaan, että Raamattua on luettava vastuullisesti ja että sen eettistä ohjeistusta on tulkittava. Käytännössä tulkinta tarkoittaa Raamatun hylkäämistä ainakin (epämiellyttävien) yksittäisten käskyjen osalta. Niinpä yhä useammalle Raamattu ei ole etiikan oppikirja.
Viimein moderni uskontotutkimus on osoittanut, etteivät Raamatun kirjoittajat ole ymmärtäneet toisten uskontojen kannattajia oikein vaan heitä on demonisoitu. Jotkut ovatkin sitä mieltä, että Raamatun käsitys Jumalasta ja jopa pelastuksesta ei ole mitenkään uniikki vaan monet muutkin uskonnot voivat olla teitä Jumalan luo. Tällaisia näkemyksiä olen itse kuullut jopa kirkon ylätasolta. Veikkaankin, että seuraava kirkollinen teesi kuuluu: Raamattu ei ole uskon oppikirja.
Silloin olemmekin kulkeneet täyden ympyrän ja Raamattu on pelattu lopullisesti syrjään. Silloin ihminen saa viimein itse päättää kaikesta!
