Miten synnyttää vetovoimainen yhteisö?

Kaikki suuri alkaa pienestä

Olen monesti palannut mielessäni siihen lohduttomaan näkyyn, mikä israelilaisia kohtasi, kun he 70 vuoden pakkosiirtolaisuuden jälkeen alkoivat valua takaisin isiensä maahan. Kaikki entinen oli poissa. Jerusalem oli alennuksen tilassa; muurit kiviröykkiöinä ja temppeli raunioina. Edessä oli valtava jälleenrakentamisen urakka. Ja sitten kun oli viimein päästy töihin, kaikki näytti yhä niin surkealta. Ison ja vaiherikkaan urakan jälkeen uusi temppelikin tuntui edellisen rinnalta niin pieneltä, että itketti: ”Vieläkö teidän joukossanne on joku, joka on nähnyt, miten kaunis entinen temppeli oli? Eikö se, mikä nyt on silmienne edessä, ole entisen rinnalla kuin ei mitään? (Hagg 2:3). Profeetat kuitenkin rohkaisivat kansaa ja piirsivät heidän sieluihinsa näyn. Näky oli valtava ja varmasti miniatyyritemppeliä toljottaessa lähinnä epäuskottava: ”Minun on hopea ja minun on kulta, sanoo Herra Sebaot. Tämän temppelin loisto on oleva suurempi kuin entisen, sanoo Herra Sebaot.” (Hagg 2:8-9). Jumalan sana osoittautua todeksi: Tuosta vaatimattomasta temppelintapaisesta muovautuu Herodeksen aikaan yksi tuon ajan upeimmista uskonnollisista rakennuksista. Ja siihen temppeliin saapuu lopulta itse Messias.

Tarina kuvaa puhuttelevasti sitä kuinka Jumalan valtakunnassa kaikki suuri alkaa aina pienestä. Jeesus opettaa, että Valtakunta on kuin sinapinsiemen, joka on alussa surkea ja mitätön, mutta josta kasvaa jotakin todella merkityksellistä. Opin saman periaatteen katsellessani aikoinaan elokuvaa Steve Jobsista. Kuka olisi uskonut, että kahden kaveruksen autotallissa sijainneesta nyrkkipajasta kasvaa vielä maailmanhistorian arvokkain firma? Ei todellakaan pidä pitää halpana pienten alkujen päivää.
 

Tämä periaate on tärkeä pitää mielessä, kun pohdimme, millainen on menestyvä seurakunta. Menestys ei nimittäin aina tarkoita suurta, ainakaan aluksi. Itse asiassa kirkkomme yksi pahimmista ongelmista on ripustautuminen suuruuden harhaan. Kirkko yrittää roikkua kiinni kansankirkollisessa asemassaan vaikka todellisuudessa se on jo sulanut alta pois. Todellista menestystä Valtakunnassa ei välttämättä ole suuret jäsenyysprosentit tai kutsut valtaapitävien piireihin. Myöskään kokoontuvan seurakunnan näkökulmasta väkimäärä ei kerro koko totuutta. Joskus suuri yleisömäärä voi olla harhaa. Mikään ei nimittäin ole helpompaa kuin saada kirkko täyteen, hetkellisesti. Toisaalta ei pienessä ja kuihtuvassa kokoontumisessakaan ole mitään itsessään hohdokasta. Sinapinsiemen alkaa kyllä pienenä mutta jotain on pielessä, jos ei siitä koskaan kasva mitään.


Kun siis puhumme menestyvästä seurakunnasta tai yhteisöstä, emme puhu jostakin uudesta hittituotteesta, jostakin, joka palauttaa kirkon suuruuden ajan. Menestyksellä tarkoitamme pikemminkin sitä, että seurakunnassa alkaa tapahtuma oikeita asioita. Se voi aluksi olla pientä ja surkeaa. Joskus voi käydä niinkin, että ison rutistuksen jälkeen kirkkoon saadaan vain muutama kymmenen ihmistä. Sellainen helposti lannistaa. Sille ehkä myös naureskellaan. Mutta usko minua, ajan saatossa näistä pienistä aluista kasvaa jotakin suurta. Lopulta on kyse kirkon ja koko kristinuskon tulevaisuudesta maassamme. Kansankirkkomalli nimittäin kaatuu varmasti; kirves on jo aseteltu puun juurelle. Jos kuitenkin nyt onnistumme rakentamaan pienten mutta elinvoimaisten seurakuntayhteisöjen verkoston maahamme, on tulevaisuutemme valoisa. Kirkko tulee olemaan määrällisesti pienempi mutta aitojen yhteisöjen kautta se on hengellisesti vahvempi ja vaikuttaa kansaamme jopa enemmän kuin nykyinen kirkkomalli.

 

Ollakseen menestyvä ei siis tarvitse olla iso, riittää, että on elinvoimainen. Jeesus vertaa Valtakuntaa sinapinsiemeneen. Se on alussa kaikista siemenistä pienin mutta siinä on oikea DNA ja koska siinä on kaikki tarvittava jo läsnä, on vain ajan kysymys, milloin siitä kasvaa puu. Oleellista ei siis ole tuijottaa kokoa vaan sisältöä. Mikäli seurakuntayhteisössä tapahtuu oikeita asioita ja se lepää oikealla perustalla, se tulee tuottamaan hedelmää.
 

Miksi ihmiset eivät tule seurakuntaan?


Millainen sitten on seurakunta, jossa on elinvoimaa? Millainen on toimivan yhteisön DNA?


Ymmärtääksemme toimivan seurakunnan ideaa, meidän on ensin katsottava totuutta silmiin ja nähtävä, mikä nykyisessä mallissa on pielessä. Kysymys kuuluu silloin: miksi ihmiset eivät tule seurakuntaan? Vain realistinen tilannekuva antaa eväitä muutokseen. Syy on paitsi maallistumisessa ja nykyihmisten pinnallisuudessa niin myös siinä, että ihmisten suhtautuminen seurakunnan toimintaan on varauksellista. Tampereen seurakuntayhtymässä tehtiin vuonna 2003 tutkimus siitä, miten kirkon jäsenet kokevat seurakuntien toiminnan. Vaikka tutkimus on jo reilut 15 vuotta vanha, se voi yhä auttaa meitä ymmärtämään jotakin olennaista. Tutkimus paljastaa suuria ongelmia ja selittää, miksi seurakuntien (ja järjestöjen) toimintaan osallistuu varsin vähän aikuisväestöä.

 

Yleinen käsitys aikuisilla tamperelaisilla tutkimuksen mukaan on, että heille on seurakunnassa tarjolla vain vähän toimintaa. Ja ne vähät toiminnat on kohdistettu perheellisille ja silloinkin lähinnä lapsille. Tai niille, joilla menee erityisen huonosti. Toisin sanoen normaali, tasapainoinen aikuinen kokee, ettei seurakunnalla ole hänelle mitään tarjottavaa. Tutkimus osoittaa lisäksi, että seurakunnan järjestämään toimintaan liittyy negatiivisia mielikuvia. Toiminnan arvellaan olevan ennen kaikkea raskasmielistä. Mielikuvissa pyörii vakavamielinen toiminta, jossa pyritään käännyttämään. Huumori ja hauskuus eivät mielikuviin mahdu. Moni kokeekin, ettei seurakuntaan voi mennä viettämään (rentouttavaa) vapaa-aikaa.

 

Näiden mielikuvien ohella haastattelut paljastivat viisi tekijää, jotka nostavat osallistumiskynnystä entisestään. Ensimmäinen tekijä on kiire. Monet aikuiset elävät hektistä vaihetta ja vapaa-ajan käyttöä mietitään tarkkaan. Kun tähän kiireeseen lisätään mielikuva seurakunnan toiminnan tosikkomaisesta luonteesta, ei ole vaikea päättää, meneekö raskaan työviikon päätteeksi kirkkoon vai elokuvateatteriin.

Toinen kynnystä nostava tekijä on kasvottomuus. Monet haastatelluista kertoivat, että olisi helpompi tutustua seurakunnan toimintaan, jos sieltä tuntisi jonkun, edes työntekijän. Kolmanneksi seurakunnissa pelätään olevan vahvan sisäpiirin, johon ei noin vain tavallinen syntinen pääsekään. Neljäs tekijä on tyrkyttävä julistus. Monet vastaajat kertoivat olevansa kiinnostuneita uskon asioista ja halukkaita niistä keskustelemaan mutta vapaaehtoisesti ja omaan tahtiin. He pelkäsivät, että seurakunnassa ei ole tilaa pohdiskella rauhassa vaan heille tuputetaan valmiita vastauksia. Viides kynnys on pelko leimautumisesta ”uskovaiseksi”. Terminä uskovaisuus ei vastanneille tarkoittanut pelkästään Jumalaan uskomista vaan siihen yhdistyi mielikuva kadun kulmassa paasaavasta hihhulista. Sellaista leimaa otsaansa ei seurakunnasta haluta hakea.

 

Vielä Tampereen tutkimus paljastaa jotakin traagista. Ihmiset kokivat, että kirkon hengellinen linja on epämääräinen, mistä johtuen se karkottaa ihmisiä molemmista päistä. Tutkimus kiteyttää, että ne, jotka etsivät kirkosta hengellistä sanomaa, eivät koe sitä löytävänsä vaan pitävät antia liian ohuena. Ne taas, jotka eivät kaipaa hengellisyyttä, pitävät kirkon toimintaan liian uskonnollisena. ”Väliin jäävä suhteellisen pieni ryhmä osallistuu toimintaan”. Lukijan arvioitavaksi jääköön, onko tämä ilmiö laajemminkin kirkkoa kuvaava vai Tampereen erityispiirre.

 

Kun luin tutkimustuloksia, tajusin, mistä kenkä puristaa. Jos minulla olisi samanlainen mielikuva seurakunnan toiminnasta, en minäkään osallistuisi! Erityisen valitettavaa mielikuvissa on se, että ainakin osa niistä pitää paikkansa. Seurakunnan vähäinen aikuistoiminta todellakin on ollut usein tosikkomaista, raskasmielistä, leimaavaa, käännyttävää, etäistä, kasvotonta ja sisäänpäin lämpiävää, tai sitten hengellisesti ohutta. Itse ainakin olen ollut tilaisuuksissa, joita voisi kuvata näillä sanoilla. Tosin on todettava, etteivät mielikuvat täsmää kaikkeen toimintaan ja kirkon mielikuvissa on tapahtunut viime vuosina myös positiivista kehitystä.

 

Yhteisö, jossa ennakkoluulot eivät toteudu

Kun halutaan auttaa ihmisiä seurakuntaan, ensimmäinen askel on rakentaa toiminta sellaiseksi, etteivät ihmisten pelot toteudu. Lähtökohta on ottaa uskosta vieraantuneen ihmisen näkökulma tosissaan. Tämä on usein yllättävän vaikeaa. Seurakuntien ja järjestöjen työntekijät ajattelevat helposti, että eihän meidän toimintamme ole tuollaista; mehän olemme kuin yksi suuri perhe, joka imaisee epäilevät tuomaat hoteisiinsa. Todellisuudessa näin on harvoin. Sisäpiirin näkökulmasta – ja sitä työntekijät eittämättä ovat – seurakuntayhteisö voi tuntua perheeltä mutta uuden kävijän ja varsinkin uskosta vieraantuneen näkökulmasta asia näyttää toiselta. Hänelle kirkossa ei kokoonnu lämminhenkinen perhe vaan uskonnollinen sisäpiiri, joka ei ehkä edes halua häntä mukaansa. Niin kauan kuin emme ymmärrä tätä, emme pysty rakentamaan vetovoimaista yhteisöä.

Miten sitten rakennetaan toimintaa, jossa ihmisten pelot eivät toteudu? Tampereen tutkimus antaa hyvää osviittaa siitä, millaista toiminnan tulisi olla.


a) Kevennä tunnelmaa


Ensimmäinen tutkimuksessa paljastunut haaste oli raskasmielisyys, jolloin ilmeinen ratkaisu on keventää tunnelmaa. Kyse on ilmapiiristä. Jos minulta kysyttäisiin, mikä on seurakunnan toiminnan tärkein yksittäinen laatutekijä, niin sanoisin ilmapiiri. En siksi, että se olisi tärkeämpi kuin evankeliumi vaan siksi, että ilmapiiri vaikuttaa niin suuresti kaikkeen muuhun. Jos yhteisössä on jäykkä ja varautunut tunnelma, mikään ei toimi. Vaikka ohjelma olisi laadukas, ihmiset eivät viihdy. He istuvat käden puuskassa ja epäilevät kaikkea. Jos taas ilmapiiri on auki, kaikki uskaltavat hengittää vapaasti. Sellaisessa ilmapiirissä ihmiset antavat paljon teknisiä puutteita anteeksi, sillä he tulevat ravituiksi jo pelkästä yhdessäolosta.

 

Ilmapiirin rakentaminen on yhteisön rakentamista, sillä ilmapiirissä heijastuu se, millainen yhteisö on. Tai vaihtoehtoisesti siinä heijastuu myös se, jos toiminta ei ole yhteisöllistä vaan kyse on vain irrallisesta tapahtumasta. Jos yhteisö on terve, sen ilmapiiri on kutsuva ja vapautunut, sellainen, jossa on tilaa hengittää. On ratkaisevan tärkeä ymmärtää, että tällainen ilmapiiri ja yhteisö eivät synny sattumalta vaan edellyttää määrätietoista ponnistelua.

 

Pohjimmiltaan hyvä ilmapiiri nousee seurakuntayhteisön perusfilosofiasta. Jos yhteisö lepää tukevalla Kristus-kalliolla sen läpäisee rakkaudellinen ja armollinen tunnelma. Sellaisessa yhteisössä on tilaa elämälle ja huumorille. Siellä uskaltaa mokailla ja erilaisuutta arvostetaan. Kovin uskonnolliset tai ahdistuneet ihmiset voivat kokea armon läpitunkeman yhteisön liian rajattomana mutta vapauden kaipuiset nykyihmiset sen sijaan löytävät juuri sen, mitä ovat salaa ja tiedostamattaan etsineet.

b) Suostu kasvoksi


Toinen Tampereen tutkimuksen kynnyksistä oli kasvottomuus. Piispa Teemu Laajasalo on puhunut, että kirkolla pitää olla näkyviä kasvoja, joihin ihmiset voivat samaistua. Ei siis pidä pelätä nostaa joitakin ihmisiä näkyvään rooliin. Ennen muuta yhteisön johtajan täytyy uskaltaa ottaa lava haltuunsa, sillä hänen persoonansa on se, joka usein ratkaisee tykkäävätkö ihmiset yhteisöstä.

Joskus yhteisöjen suhteen pelätään jonkinlaisen johtajakultin syntymistä ja varoitellaan, ettei toiminta saa henkilöityä. Olen samaa mieltä siitä, että uskonnollisessa yhteisössä on aina vaarana vallan vääristyminen ja kasautuminen harvoille. Mutta toisaalta varsinkin alkuvaiheessa yhteisö tarvitsee selkeän ja voimakkaan johtajan, jonka ympärille yhteisö syntyy. Niin toimi myös Jeesus. Hän ei pelännyt olla näkyvä hahmo ja raivata tilaa uudelle liikkeelle mutta samalla Jeesus teki muutakin: hän valmensi kulissien takana opetuslapsiaan ja lopulta delegoi koko liikkeen heille. Tämä on hyvä malli meillekin. Alussa tarvitaan vahvaa johtajuutta, jotta koko yhteisö edes syntyisi, mutta lopullinen tavoite on laajentaa kärkeä ja nostaa koko ajan uusia johtajia esille. Niinpä seurakuntayhteisön johtajan on rohkeasti nostettava potentiaalisia johtajapersoonia lähelleen ja autettava heitä kasvamaan täyteen mittaansa.

 

c) Murra sisäpiiriä


Kolmas haaste eli sisäpiiri ei sinänsä ole ongelma, sillä se tarkoittaa, että joillekin yhteisö on tärkeä. Ilman aktiivista sisäpiiriä ei koko yhteisöä edes olisi, sillä hehän juuri sitä pyörittävät. Ongelma syntyy, jos sisäpiirin näky uusien tavoittamisesta hiipuu ja he alkavat ajatella enemmän itseään kuin lähetystehtävää. Ilmiö on jokaisessa seurakuntayhteisössä enemmän kuin tuttu ja sen murtaminen vaatii jatkuvaa keskustelua.

Usein uusi yhteisö alkaa mennä metsään jo alkumetreillä. Muistan kun aikoinaan perustimme Varikko-yhteisöä Pispalan kirkolle. Aloitimme prosessin miettimällä, millainen olisi messu, jossa itse haluaisimme käydä. Kysymys oli periaatteessa ihan toimiva, sillä se johti luovaan ja rohkeaan prosessiin ja aitoon omistajuuteen. Mutta kysymyksessä oli syvälle juurtunut ongelma: itsekeskeisyys. Kun mietimme, millaisessa messussa itse haluaisimme käydä, mietimme samalla liikaa meidän uskovaisten tarpeita. Niinpä fokusoimme siihen, että saisimme syvällistä raamattuopetusta. Tai haluaisimme tilaa käyttää armolahjoja. Tai haluaisimme laulaa meneviä ylistyslauluja. Missään näistä ei ole sinänsä mitään vikaa mutta ne vain eivät ole uskoa etsivien ihmisten tarpeita. Ne ovat sisäpiirin tarpeita ja etsiessämme vastauksia näihin haasteisiin tulimme samalla ruokkineeksi sisäänpäin kääntynyttä ilmapiiriä. Sen muuttaminen oli myöhemmin erittäin vaivalloista.

Seurakunnan rakentamisen yksi perimmäisistä kysymyksistä on: ketä varten uusi yhteisö perustetaan? Jos se perustetaan uskonnollista sisäpiiriä ajatellen, niin se kerää lähinnä heitä eikä oikein koskaan aukea ulospäin. Tai jos uusi jumalanpalvelusyhteisö perustetaan vaikka naispappivapaaksi reservaatiksi vanhauskoisille, ei se käytännössä koskaan kykene tavoittamaan ulkopuolisia. Olenkin tullut siihen johtopäätökseen, että uutta seurakuntayhteisöä ei pidä eikä saa perustaa mistään muusta syystä kuin uusien ihmisten tavoittamiseksi Jeesukselle. Silloin kun tämä fokus on kirkas, tulevat uskovienkin tarpeet kyllä ajanoloon kohdatuiksi. Toisinpäin temppu ei onnistu.

d) Älä tuputa


Neljäs kynnystä nostava tekijä oli tyrkyttävä julistus. Ihmiset elävät sellaisen informaatiotulvan ja valheuutisten viidakossa, että harva uskoo mihinkään pureksimatta. Jos seurakunta on paikka, jossa pitää uskoa kyselemättä, ei jää muuta vaihtoehtoa kuin juosta karkuun. On siksi tärkeää, että annamme tilaa omaan tahtiin pohdiskella sanomaamme. Yhteisössä on oltava mahdollista olla täysivaltaisesti mukana, vaikkei ole varma mihin uskoo. Olen kuullut, että Yhdysvalloissa kestää keskimäärin kolme vuotta evankeliumin piiriin tulemisesta ennen kuin ihminen on valmis seuraamaan Jeesusta. Joillakin yksilöillä prosessi etenee huomattavasti nopeammin, mutta joillakin se jatkuu vuosikausia, eikä ehkä koskaan pääty. Onko seurakunnissamme tilaa sille?

 

Toisaalta monet tarvitsevat rohkaisua päätöksen tekemiseen. Jos kukaan ei koskaan haasta ratkaisemaan suhdettaan Jeesukseen, tällaiset ihmiset jäävät roikkumaan epämääräiseen välitilaan. Etsikkoaika on eräänlainen stressi- tai kriisitila, eikä ihminen jaksa olla epävarma loputtomiin. Siksi jumalanpalveluksissa pitää aika ajoin rohkaista ns. tulemaan uskoon. Sen voi tehdä monella tavalla, sillä kyse ei ole tekniikasta vaan suhteesta. Oleellista on kuitenkin, että ihmisille kerrotaan, miten uskoon tullaan ja että sen voi tehdä vaikka nyt. Syyllistämättä heitä, jotka eivät ole valmiita siihen.


e) Älä häpeä Jeesusta


Vielä viidenneksi jotkut pelkäsivät, että seurakunnassa käymällä he saavat uskovaisen leiman. Tähän ongelmaan ei taida olla ratkaisua. Jeesus itsekin sanoo, että hänen seuraajansa voivat joutua vainon kohteeksi. Joskus ongelmaa on yritetty ratkoa ohentamalla hengellistä sisältöä ja antamalla kuva, että seurakunta on vain yksi harrastus muiden joukossa. Tällainen on lyhytnäköistä. Jos seurakuntayhteisö menettää hengellisen uskottavuuden, se menettää kaiken. Voimme tehdä kaiken voitavan, jotta yhteisöjemme kynnys olisi matala mutta Jeesusta emme voi heittää pihalle.

 

Pohjimmiltaan seurakunnan vetovoima syntyy sen hengellisestä voimasta. Jos ihmiset todella kohtaavat Jumalan seurakuntayhteisöissämme, he sitoutuvat vaikka monet yksityiskohdat olisivatkin vähän rempallaan. Nykyihminenhän ei lopulta kysele, onko opetuksemme totta vaan toimiiko se. He etsivät hengellisyyttä, joka ei ole vain hyvä teoria vaan joka todella antaa voimaa jokapäiväiseen elämään ja jossa Jumalan voi kokea. Tällä en tarkoita jotakin tiettyä hengellistä tyylilajia tai koulukuntaa. Meillä kaikilla on omat traditiomme ja niin kuuluukin olla. Ei ole olemassa yhtä tapaa rakentaa vetovoimainen yhteisö. Mutta on kuitenkin selvää, että puolivillainen hengellisyys ei puhuttele juuri ketään. Siksi seurakunnan rakentajan perimmäinen kamppailu tapahtuu rukouskammiossa.

Mitä ajattelet tästä listasta? Olisitko sinä kiinnostunut seurakuntayhteisöstä, jota luonnehtisivat edellä kuvatut laatutekijät? Yhteisöstä, joka olisi avoin ja kiinnostunut sinusta, jossa olisi positiivinen ja vapautunut ilmapiiri ja jossa olisi valovoimaisia esiintyjiä ja tuttuja kasvoja? Yhteisöstä, jossa käsiteltäisiin relevantteja teemoja ja käytäisiin antoisia keskusteluita mutta niin, että sinulla olisi täysi vapaus ilmaista mielipiteesi ja olla myös kriittinen? Yhteisöstä, jonka keskellä Jumala todella olisi läsnä ja kohdattavissa? Minua ei saisi sieltä pois kirveelläkään!

 

Miten toimiva seurakuntayhteisö rakennetaan?

Kuten jo todettua, toimiva seurakuntayhteisö ei synny sattumalta vaan edellyttää määrätietoista työtä. Toki seurakunta on viimekädessä Pyhän Hengen luomus, jonka hän synnyttää sanan ja sakramenttien kautta mutta tämä ei poista sitä, että myös meillä on prosessissa oma roolimme. Paavali kuvaa ihmisen ja Jumalan työjakoa maanviljelystermin: ”Minä istutin, Apollos kasteli mutta Jumala antoi kasvun.” (1 Kor 3:6). Me voimme ja meidän tulee rakentaa puitteita Hengen työlle mutta lopulta varsinaista seurakuntaa emme saa itse aikaiseksi – se on Jumalan luoma ihme.

Kirjassani Yhteisöjen kirkko (Karas-Sana 2019) esittelen viisi ydinprosessia, joiden avulla seurakunnan rakentamista voi jäsentää käytännöllisesti. Prosessit ovat ikään kuin näkökulmia tai osa-alueita, joiden avulla itsessään ehkä vaikeasti hahmoteltavaa seurakuntatyötä voi viipaloida sopivan kokoisiksi suupaloksi. Prosessi auttavat myös kasvattamaan seurakuntayhteisöstä tasapainoisen ja elinvoimaisen. Prosessit pohjautuvat sekä käytännön kokemukseen että Uuden testamentin opetuksiin, eritoten sen keskeisimpään kuvaan seurakunnasta eli vertaukseen Kristuksen ruumiista.

Yhteisöllisyyden prosessi

Jeesus sanoo Johanneksen evankeliumissa, että hänen opetuslapsensa tunnistetaan ennen kaikkea keskinäisestä rakkaudesta (Joh 13:35). Heitä ei siis tunnisteta oikeasta opista, hurskaasta käytöksestä eikä sujuvasta liturgiasta vaan siitä, että heidän välillään vallitsee syvä yhteys. Siksi seurakunnan tulee pyrkiä olemaan ennen kaikkea keskinäisen rakkauden yhteisö; porukka, jossa Jumalan armo tulee konkreettisella tavalla todeksi ihmisten kesken.

Tämä on osa-alue, jossa ihmisen ja Jumalan työnjaon oikea ymmärtäminen on erityisen tärkeää. Jumalan rooli on synnyttää meissä rakkautta evankeliumin kautta. Vain sydämessä tapahtuva vallankumous, jossa Kristuksen käsittämätön armo ravisuttaa olemuksen syvimpiä tasoja, voi murtaa meihin pesiytyneen synnin vallan ja saada meidät kääntymään itsekeskeisyydestä kohti yhteyttä. Mutta samalla on myös totta, että mikäli emme ota luonnollisia sosiologisia lainalaisuuksia huomioon, ei Kristuksen rakkaus koskaan pääse kasvamaan täyteen mittaansa seurakunnissamme. Tarvitaan siis molemmat; puhdas ja kohti käyvä armon julistus ja puitteet, joiden kautta Hengen synnyttämä rakkaus pääsee toteutumaan keskinäisissä suhteissamme.

 

Rakkauden yhteisön rakentaminen lähtee liikkeelle ihmisten vastaanottamisesta. Kun uusi ihminen tulee toimintamme piiriin, esimerkiksi messuun, hän ei, kuten todettua, koe tulevansa lämminhenkiseen perheeseen vaan pelottavaan sisäpiiriin. Häntä on siksi autettava kynnyksen yli rakentamalla harkittu ”sisäänajopolku”. Käytännössä ovelle on laitettava tervetulotoivottajia, jotka valoisalla olemuksellaan murtavat jäätä ja opastavat uusia kävijöitä peremmälle. Heti tilaisuuden jälkeen taas on oltava mahdollisimman helppoja tapoja jäädä tutustumaan ihmisiin. Itse asiassa heti tilaisuuden päätyttyä ihmiset ovat herkimmillään. Aivan pienet asiat saattavat ratkaista jäävätkö he kirkkokahveille vai säntäävätkö he suoraan ovesta pihalle. Älkäämme jättäkö näitä arvokkaita hetkiä sattuman varaan!

 

Julkisten kokoontumisten osuus yhteisön luomisessa on kuitenkin rajallinen. Viimeistään siinä vaiheessa, kun yhteisön koko alkaa nousta useisiin kymmeniin, on alettava tietoisesti rakentaa pienempien kokoontumisten ”aluskasvillisuutta”. Ellei näin tehdä, alkaa seurakunnan ns. takaovi käydä. Se tarkoittaa, että yhteisön toimintaan tulee kyllä uusia ihmisiä mutta samaan tahtiin väkeä valuu myös ulos ja yhteisön kasvu polkee paikallaan. Syy ilmiöön on ihmissuhteiden pinnallisuus. Isossa massassa varsinkaan ujommat eivät löydä aitoja ystävyyssuhteita ja jäävät siksi pikkuhiljaa pois. Ei auta vaikka sydämessä hehkuisi miten palava rakkaus, jos tuo rakkaus ei löydä puitteita, joissa tulla todeksi.

 

Pienempien kokoontumisten tyyli ja muoto voi olla hyvin monenlainen. Joissakin seurakunnissa rakennetaan solujen tai raamattupiirien eli pienryhmien verkostoa. Toisissa yhteisöissä taas luodaan keskikokoisia pienyhteisöjä eli talleja. Kolmannessa taas panostetaan vapaaehtoistiimeihin ja yritetään aktivoida väkeä tekemisen kautta. Yhteisöllisyyden näkökulmasta valitulla tekniikalla ei ole hirveästi väliä, kunhan kokoontumisissa panostetaan aidosti suhteiden syntymiseen. Ihmiset eivät nimittäin lopulta etsi ystävällistä seurakuntaa vaan ystäviä.

 

Opetuslapseuden prosessi

Opetuslasten tekeminen oli Jeesuksen seurakunnalleen antama ydintehtävä: ”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minut opetuslapsikseni” (Matt 28:20). Siksi seurakuntaelämän ytimessä täytyy olla selkeä ja suunniteltu prosessi, jonka mukaan ihmisiä autetaan hengelliseen kasvuun ja Jeesuksen seuraamiseen. Itse kasvun ihmettä emme voi saada aikaan. Sen voi tehdä vain Pyhä Henki mutta me voimme tietoisesti järjestää puitteita ja käyttää niitä työkaluja, joita Raamattu meille antaa.

Se, mikä meiltä usein menee ohi, on tajuta kuinka monipuolisen välinevalikoiman Raamattu meille antaa. Luterilaisessa tunnustuksessa painotetaan armonvälineiden ja erityisesti sanan merkitystä hengellisessä elämässä ja kasvussa. Ja totta on, että sana on viime kädessä se työkalu, joka kasvun aiheuttaa, mutta ei edes Jeesus, joka itse on Jumalan Sana, kuvitellut, että opetuslapset kasvaisivat vain kuuntelemalla hänen puheitaan. Sen lisäksi hän haastoi oppilaitaan jatkuvaan dialogiin ja laittoi heitä toteuttamaan kuulemansa sanan käytännössä. Tässä mielessä Jeesuksen toimintatapa muistuttaakin moderneja oppimisteorioita, jotka painottavat oppimisprosessin omaehtoisuutta, käytännöllisyyttä ja dialogisuutta.

Vetovoimaista seurakuntayhteisöä rakennettaessa yhdessä oppiminen on yksi tärkeimmistä ulottuvuuksista. Tampereen tutkimus osoitti, että nykyihminen kaihtaa seurakuntaa, koska sen piirissä ei ole tilaa pohdiskella itse vaan saarnatuolista kaadetaan valmiita vastauksia. Jeesus ei toiminut niin koskaan. Jopa ärsyttävyyteen asti hän haastoi oppilaansa jatkuvan oppimisen prosessiin ja tuntui vastaavan kysymyksiin aina vain uusilla kysymyksillä ja monitulkintaisilla vertauksilla. Jeesus kohteli oppilaitaan aikuisina – ei lässyttänyt ja puhki selittänyt vaan luotti ihmisten omaan oivalluskykyyn. Ehkä meidänkin pitäisi?

 

Osallisuuden prosessi

Kristuksen ruumis –vertauksen yksi pääviesteistä on, että seurakunnassa jokaisella on jotakin annettavaa ja että Jumala varustaa tavalliset seurakuntalaiset rakentamaan seurakuntaa ja tekemään hengellistä työtä. Näin toimittaessa seurakuntayhteisön johtajan rooli muuttuu. Perinteisen käsityksen mukaan paimenta tarvitaan lähinnä jakamaan sanaa ja sakramentteja ja ehkä kaitsemaan laumaa. Käytännössä tämä on ymmärretty usein tilaisuuksien järjestämiseksi. Seurakuntalaisen osana on tällöin ollut varsin passiivinen, katselijan tai osallistujan rooli. Mutta silloin, kun seurakunnan idea ymmärretään uusitestamentillisesti tiiminä tai joukkueena, kaikki muuttuu. Paimenta ei enää tarvitakaan ihmisten viihdyttämiseen vaan valmentamiseen. Hänen tehtävänsä on ”varustaa kaikki seurakunnan jäsenet palvelutyöhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen” (Ef 4:12).

Seurakunnan näkeminen joukkueena on tie luovaan ja alati uudistuvaan seurakuntaelämään. Vetäessäni aikoinaan tamperelaista Uusi Verso -yhteisöä, huomasin, miten valtava luovuuspotentiaali seurakuntalaisissa on. Uuden Verson koko toiminta perustui seurakuntalaisten luovuudelle. Jossain vaiheessa meillä oli työntekijöiden kesken jopa periaate, että työntekijät eivät saa keksiä yhtään uutta toimintamuotoa vaan jätämme sen ilon seurakuntalaisille. Sen seurauksena syntyi kymmenittäin uskomattoman upeita, luovia ja perinteisen seurakuntatyön rajoja koettelevia toimintamuotoja. Kokemusteni pohjalta rohkaisenkin pastoreita päästämään seurakuntalaiset irti ja katsomaan, mitä tapahtuu. Kontrolli tappaa luovuuden mutta luottamus vapauttaa sen. Samalla se vapauttaa seurakuntalaisten innostuksen ja motivaation. On aivan eri juttu toteuttaa pastorin ideoita kuin keksiä jotakin itse ja sitten alkaa toteuttaa sitä Jumalan kunniaksi.

 

Hyvä raamatullinen esimerkki luovuudesta löytyy Apostolien tekojen luvusta kuusi. Alkuseurakunta oli yhteisö, jossa jokaisella oli jotakin annettavaa. Jeesus oli luonut yhteisön perustan ja valtuuttanut seuraajansa viemään sen seuraavalle tasolle. Ja niin he todella tekivät. Luovassa prosessissa syntyi mm. kokonaan uudenlainen työmuoto nimittäin diakoniatyö. Se syntyi, kun yhteisö kohtasi ongelman ja alkoi sitten koko opetuslapsijoukolla luovasti etsiä käytännöllisiä ratkaisuja siihen.

Jaetun johtajuuden prosessi

Monissa seurakunnissa on vähitellen opittu kutsumaan vapaaehtoisia seurakuntalaisia palvelemaan erilaisissa tehtävissä. Se on valtava edistysaskel, sillä silloin työntekijät eivät enää toimi keskenään vaan antavat seurakuntalaisten loistaa. Ongelma on kuitenkin, että työntekijät ovat pitäneet itse tiukasti kiinni johtajuudesta. Seurakuntalaiset ovat saaneet touhuta vain työntekijöiden rakentamissa puitteissa. Raamatun malli on paljon radikaalimpi. Jeesus kutsui lähelleen joukon opetuslapsia, joista hän ei tehnyt vain uskollisia työmyyriä vaan joille hän lopulta delegoi koko Jumalan valtakunnan liikkeen. Hän ei siis kouluttanut vain seuraajia vaan johtajia. Uskon, että meidän on otettava tässäkin mallia Mestarilta. Vasta, kun uskallamme jakaa myös johtamisvastuuta, alkaa seurakunta todella kasvaa.

 

Uusien johtajien kasvattaminen on pitkäjänteistä työtä. Se tapahtuu parhaiten siten, että yhteisön johtaja ottaa potentiaalisia johtajapersoonia lähelleen ja antaa heille merkittäviä pelipaikkoja ja tehtäviä ja sitten analysoi kokemusta heidän kanssaan yhdessä. Tällainen lähiopetuslapseus, jota mm. Paavali kertoo harrastaneensa Timoteuksen ja monien muiden omien oppilaidensa kanssa, on luonnollisin ja tehokkain tapa kasvattaa uusia johtajia.

Missionaarisuuden prosessi


Viimeinen seurakuntayhteisön ydinprosesseista on samalla koko toiminnan tarkoitus. Kristuksen ruumis -vertauksen perimmäinen pointti on se, että me yhdessä jatkamme sitä työtä ja valtakunnan liikettä, jonka Jeesus opetuslastensa kanssa aloitti. Sitä valtakuntaa ei ole tarkoitettu vain uskonnolliselle sisäpiirille vaan koko maailmalle. Tehtävämme on yhdessä muodostaa Jeesukselle ruumis; olla hänen kätensä, jalkansa, suunsa ja olkapäänsä tämän maailman eksyksissä valetaville ihmisille. Se on seurakunnan perimmäinen päämäärä.

Mission löytäminen on avain kaikelle muulle seurakunnassa. Missio ensinnäkin luo yhteisön. Niin kauan kuin seurakuntalaiset käyvät seurakunnassa vain omista tarpeistaan käsin, he eivät koe aitoa yhteisöllisyyttä. Heiltä puuttuu heitä itseään suurempi syy olla yhdessä ja niinpä toiminnan tuloksena syntyy vain omaan napaansa käpertynyt kuluttajakristittyjen joukkio. Toiseksi missio sytyttää. Mikään ei motivoi elämäänsä kyllästynyttä seurakuntaa paremmin kuin se, että joku ”pakottaa” heidät oman mukavuusalueensa ulkopuolelle palvelemaan maailmaa. Upean esimerkin tästä saamme Luukkaan evankeliumin luvusta 10, kun aiemmin Jeesuksen lähettämät 72 opetuslasta palaavat lähetysmatkaltaan. Oppilaiden innostus on niin ylitsevuotavaa, ettei Jeesus voi kuin nauraa heidän lapselliselle innolleen: ”Silloin Pyhä Henki täytti Jeesuksen riemulla, ja hän sanoi: ”Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, siitä, että olet salannut tämän järkeviltä ja viisailta mutta olet ilmoittanut sen lapsenmielisille” (Luuk 10:21). Kolmanneksi: yhteinen missio buustaa hengellistä kasvua. Usein pitkänlinjan uskovaisilta kuulee toiveen, että seurakunnassa järjestettäisiin syvällisempää raamattuopetusta. Väitän, että useimmissa tapauksissa nämä ”hard core –uskovaiset” eivät kuitenkaan tarvitse enää yhtään uutta raamattutuntia vaan lempeän potkun persuuksiin ja haasteen laittaa opittu käytäntöön. Se kasvattaisi heitä tosi opetuslapseuteen paljon paremmin kuin väkevinkään raamattuopetus.

Lopuksi

 

Huh, olemme nyt kolunneet pikavauhtia läpi valtavan laajan kokonaisuuden. Nämä viisi ydinprosessia ovat peräisin paitsi Raamatusta, niin myös siitä 20 vuoden kenttäkokemuksesta, mitä olen työssäni yhteisönrakentajana eri puolilla Suomea oppinut. Tällainen pintaraapaisu ei varmaankaan vie vielä kovin pitkälle, sillä jokaisen osa-alueen soveltaminen käytäntöön vaatii paljon vaivaa ja prosessointia. Halusin kuitenkin luoda pikakatsauksen, jotta saisimme kattavan yleiskuvan siitä, mitä kaikkea toimivan seurakuntayhteisön rakentaminen pitää sisällään. Voi nimittäin olla, että joskus meillä on liian yksioikoinen kuva seurakuntaelämästä. Pidän kovasti Alfred Einsteinin suuhun laitetusta sitaatista: ”Tee asioista mahdollisimman yksinkertaisia. Älä kuitenkaan sen yksinkertaisempia”. Seurakuntatyön pitää olla siinä mielessä yksinkertaista, että pidämme ydinasiat ydinasioina emmekä sorru kikkailuun. Lopultahan hengellisen kasvun synnyttäminen on varsin yksinkertaista. Mutta toisaalta, jos kuvittelemme, että hyvä seurakunta syntyy, kunhan vain julistamme Jumalan sanaa ja rukoilemme, joudumme pettymään pahasti. Ilman toimivia rakenteita ja prosesseja seurakuntayhteisö ei koskaan pääse kasvamaan täyteen potentiaaliinsa.

Yhtenä esimerkkinä tällaisesta voisi mainita kristilliset opiskelijaillat. Kyseinen formaatti on itsessään ihan hyvä (vaikkakin vähän vanhanaikainen!) mutta sen ongelma on, että muoto rajoittaa sen kasvua. Niinpä perusmuotoiset opiskelijaillat eivät juuri koskaan kasva yli 50 ihmisen tai ainakaan yli 70, vaan aina kun maaginen raja alkaa lähestyä, alkavat sosiologiset lainalaisuudet taistella kehitystä vastaan ja yhteisön koko valahtaa takaisin. Kyse ei ole siitä, etteikö Jumala haluaisi yhteisön kasvavan vaan siitä, että rakenne ja toimintamalli itsessään haraavat vastaan. Taitavammalla työotteella voisimme purkaa kasvua rajoittavat esteet ja niin opiskelijayhteisömme voisivat kasvaa jopa satojen ihmisten kokoisiksi ihmissuhdeverkostoiksi.

 

Yhteisöä rakennettaessa on siis otettava huomioon monia asioita. Sanan opetuksen ohella seurakuntaa on katsottava yhteisönä ja siihen on sovellettava normaaleja sosiologian ja organisaatioteorioiden lainalaisuuksia. Vapaaehtoisten kanssa toimiessa oma johtamistaitoamme on jatkuvasti kehitettävä ja tiedostettava oma keskeneräisyys. Yhteisön rakentaminen onkin hengellisille johtajille kutsu pitkälle oppimisen matkalle. Kukaan meistä ei osaa sitä täydellisesti ja ainakin itse joudun jumppaamaan vieläkin aivan perusasioiden parissa. Yrityksen ja erehdyksen kautta voimme kuitenkin kasvaa. Ammentamalla kirjallisuudesta saamme arvokkaita vinkkejä ja laittamalla opittua rohkeasti käytäntöön, meistä voi ajanoloon kasvaa johtajia, joiden työn kautta seurakuntaelämä voi hypätä aivan uudelle tasolle ja tavoittaa paljon ihmisiä, jotka eivät vielä tänä päivänä edes aavista, mitä kaikkea Jumalalla on heille varattuna.


Timo Pöyhönen

pastori, toiminnanjohtaja
Artikkelin pohjana on käytetty kirjaani Yhteisöjen kirkko (Karas-Sana 2019)

© 2019 by Hengen uudistus kirkossamme ry. Proudly created with Wix.com