Yhteisön neljä kerrosta

Olen rakentanut hengellisiä yhteisöjä yli 20 vuotta. Samalla olen lukenut paljon kirjoja ja käynyt erilaisia kursseja aiheesta - pitänytkin niitä. Kaiken opitun jälkeen joudun aina palaamaan siihen, että lopulta yhteisönrakentamisen paras opettaja on Jeesus itse. Hän mallinsi kaiken oleellisen ja nykypastorin viisain ratkaisu on lukea evankeliumeja tästä näkökulmasta mahdollisimman tarkkaan. Ei kai koulutuksesta ja kokemuksesta haittaakaan ole, kunhan vain ei kulje sen parhaan opettajan ohi!

Nyt ajattelin kirjoitella pienen sarjan siitä, miten Jeesus synnytti maailman muuttaneen liikkeensä ja mitä voimme siitä oppia nykyseurakunnan rakentamiseen. Sarja perustuu osittain kirjaani Yhteisöjen kirkko (2019, Karas-Sana).

Erikokoisia ryhmiä

Toimiva yhteisö ei ole vain hahmoton massa, joka hengaa aina samalla kokoonpanolla vaan se on useisiin eri ryhmäkokoihin hajaantuva verkosto, jotka yhdessä muodostavat monikerroksisen kokonaisuuden. Näin toimi myös Jeesus. Hänkään ei järjestänyt vain massakokouksia vaan kohtasi ihmisiä hyvin erilaisissa kokoonpanoissa. Uskon, että hän toimi niin tietoisesti.

Jeesuksen toiminnasta voimme havaita neljä erikokoista ryhmärakennetta. Ensinnäkin Jeesus piti julkisia suurkokoontumisia, joihin osallistui parhaimmillaan tuhansia ihmisiä. Niiden lisäksi hän kokosi erilaisia opetuslapsiryhmiä, joista tunnetuin lienee kahdentoista opetuslapsen ydinryhmä. Sen ohella Jeesus vietti paljon aikaa kolmen läheisimmän opetuslapsensa eli Pietarin, Jaakobin ja Johanneksen kanssa. Ja vielä huomaamme, että hänellä oli isompi tiimi, johon kuului 72 opetuslasta.

Jeesuksen toiminnasta hahmottuva rakenne osuu yksiin tunnetun kulttuuriantropologi Edward T. Hallin 1960-luvulla tekemien tutkimusten kanssa. Hall havaitsi, että erilaisissa sosiaalisissa yhteyksissä yksilöiden välillä ilmenee lainalaisuuksia, jotka ohjaavat ihmisten etäisyyttä toisiinsa sekä heidän kommunikointitapaansa. Hän pystyi erittelemään neljä erikokoista ja erilaista ympäristöä (spaces), joiden kesken ihmisten käyttäytyminen ja keskinäinen fyysinen etäisyys toisistaan vaihtelevat (julkinen, sosiaalinen, henkilökohtainen ja intiimi). Myöhemmin Joseph Myers kehitteli Hallin löydösten pohjalta erilaisia ryhmäkokoja seurakuntakontekstissa. Hänen kirjansa Search for Belonging (2003) on ollut uraauurtava uudenlaisen seurakunta-ajattelun läpimurrossa maailmalla. Myers erottaa Hallin havaintojen pohjalta neljä erikokoista ryhmäkokoa, jotka kaikki vastaavat hieman erilaisiin sosiaalisiin tarpeisiin. Mutta, mikä mielenkiintoisinta, kun tutkimme Hallin ja Meyersin löytöjä, niin huomaamme, että he eivät itse asiassa keksineet mitään uutta. He vain onnistuivat tutkimuksen keinoin syventämään ymmärrystämme siitä, mitä Jeesus teki jo pari tuhatta vuotta aikaisemmin.

1. Julkinen tilaisuus: yli 100 henkeä

Kokoontuvan väkimäärän ylittäessä sata henkeä, ei oikeastaan voida puhua varsinaisesti ryhmästä vaan pikemminkin joukosta tai massasta, joka on kasaantunut samaan paikkaan jonkin yhteisen tekijän vaikutuksesta. Satunnaisesta ihmiskertymästä tällainen porukka eroaakin juuri siinä, että ihmisiä yhdistää jokin ulkopuolinen ”resurssi”. Se voi olla esimerkiksi esiintyjä, urheilukilpailu tai kollektiivinen kokemus. Kokoontumisessa ihmisten huomio kohdistuu tähän ulkopuoliseen tekijään eikä niinkään toisiin ryhmän jäseniin mutta silti tilanteessa voidaan kokea suurta yhteenkuuluvuuden tunnetta. Vahvan kokemuksen julkisen kontekstin voimasta sain vuonna 1995 Helsingissä, kun Suomi oli juuri voittanut jääkiekon mm-kultaa. En tuntenut ketään tuhansista vastaantulijoista mutta silti olimme kaikki yhtä suurta perhettä.

Jeesus käytti julkista kontekstia paljon. Evankeliumeissa on useita kertomuksia, joissa Jeesus on kansanjoukkojen ympäröimänä ja välillä ihmisiä on paikalla tuhatmäärin. Suuren joukon vahvuus on samalla sen heikkous. Nimittäin samalla kun massaan on helppo pujahtaa tarkkailemaan tilannetta, on ongelmana kuitenkin se, että moni jää tahtomattaan anonyymiksi ja vain ekstroverteimmät löytävät ystäviä. Niinpä mikäli seurakunnassa on vain julkisia kokoontumisia, sen takaovi käy tiuhaan – ihmisiä tulee mutta he eivät juurru vaan etsivät jostain toisen seurakunnan. Pienempien ryhmäkokojen kehitteleminen on paras lääke läpivirtaukseen.

Ison ryhmän sosiologisia lainalaisuuksia ei kannata rikkoa. Olen joskus hyväntahtoisesti halunnut auttaa messussa kävijöitä tutustumaan toisiinsa järjestämällä porinaryhmiä tai jopa rukousryhmiä osana kokoontumista. Osa ihmisistä on tervehtinyt niitä ilolla mutta olen kuullut monista, jotka ovat kokeneet ne ahdistavina. Tiedän eräänkin ihmisen, joka Tuomas-messussa meni aina vessaan juuri ennen rauhantervehdystä, koska koki ventovieraiden lähentymisyritykset pelottavina. Tällaiset kokemukset ovat ymmärrettäviä, sillä julkinen kokoontuminen ei ole paikka henkilökohtaisuudelle. Henkisten rajojen rikkominen on epämiellyttävää ja saattaa karkottaa arempia ihmisiä. Jos isoa ryhmää haluaa laittaa välillä pienempiin ryhmiin tai jos ryhmää haluaa venyttää esimerkiksi halailemaan toisiaan tai tekemään jotakin muuta pöljää, niin kannattaa kertoa selkeästi, että osallistuminen on