Yhteisön neljä kerrosta

Olen rakentanut hengellisiä yhteisöjä yli 20 vuotta. Samalla olen lukenut paljon kirjoja ja käynyt erilaisia kursseja aiheesta - pitänytkin niitä. Kaiken opitun jälkeen joudun aina palaamaan siihen, että lopulta yhteisönrakentamisen paras opettaja on Jeesus itse. Hän mallinsi kaiken oleellisen ja nykypastorin viisain ratkaisu on lukea evankeliumeja tästä näkökulmasta mahdollisimman tarkkaan. Ei kai koulutuksesta ja kokemuksesta haittaakaan ole, kunhan vain ei kulje sen parhaan opettajan ohi!


Nyt ajattelin kirjoitella pienen sarjan siitä, miten Jeesus synnytti maailman muuttaneen liikkeensä ja mitä voimme siitä oppia nykyseurakunnan rakentamiseen. Sarja perustuu osittain kirjaani Yhteisöjen kirkko (2019, Karas-Sana).


Erikokoisia ryhmiä


Toimiva yhteisö ei ole vain hahmoton massa, joka hengaa aina samalla kokoonpanolla vaan se on useisiin eri ryhmäkokoihin hajaantuva verkosto, jotka yhdessä muodostavat monikerroksisen kokonaisuuden. Näin toimi myös Jeesus. Hänkään ei järjestänyt vain massakokouksia vaan kohtasi ihmisiä hyvin erilaisissa kokoonpanoissa. Uskon, että hän toimi niin tietoisesti.


Jeesuksen toiminnasta voimme havaita neljä erikokoista ryhmärakennetta. Ensinnäkin Jeesus piti julkisia suurkokoontumisia, joihin osallistui parhaimmillaan tuhansia ihmisiä. Niiden lisäksi hän kokosi erilaisia opetuslapsiryhmiä, joista tunnetuin lienee kahdentoista opetuslapsen ydinryhmä. Sen ohella Jeesus vietti paljon aikaa kolmen läheisimmän opetuslapsensa eli Pietarin, Jaakobin ja Johanneksen kanssa. Ja vielä huomaamme, että hänellä oli isompi tiimi, johon kuului 72 opetuslasta.


Jeesuksen toiminnasta hahmottuva rakenne osuu yksiin tunnetun kulttuuriantropologi Edward T. Hallin 1960-luvulla tekemien tutkimusten kanssa. Hall havaitsi, että erilaisissa sosiaalisissa yhteyksissä yksilöiden välillä ilmenee lainalaisuuksia, jotka ohjaavat ihmisten etäisyyttä toisiinsa sekä heidän kommunikointitapaansa. Hän pystyi erittelemään neljä erikokoista ja erilaista ympäristöä (spaces), joiden kesken ihmisten käyttäytyminen ja keskinäinen fyysinen etäisyys toisistaan vaihtelevat (julkinen, sosiaalinen, henkilökohtainen ja intiimi). Myöhemmin Joseph Myers kehitteli Hallin löydösten pohjalta erilaisia ryhmäkokoja seurakuntakontekstissa. Hänen kirjansa Search for Belonging (2003) on ollut uraauurtava uudenlaisen seurakunta-ajattelun läpimurrossa maailmalla. Myers erottaa Hallin havaintojen pohjalta neljä erikokoista ryhmäkokoa, jotka kaikki vastaavat hieman erilaisiin sosiaalisiin tarpeisiin. Mutta, mikä mielenkiintoisinta, kun tutkimme Hallin ja Meyersin löytöjä, niin huomaamme, että he eivät itse asiassa keksineet mitään uutta. He vain onnistuivat tutkimuksen keinoin syventämään ymmärrystämme siitä, mitä Jeesus teki jo pari tuhatta vuotta aikaisemmin.


1. Julkinen tilaisuus: yli 100 henkeä

Kokoontuvan väkimäärän ylittäessä sata henkeä, ei oikeastaan voida puhua varsinaisesti ryhmästä vaan pikemminkin joukosta tai massasta, joka on kasaantunut samaan paikkaan jonkin yhteisen tekijän vaikutuksesta. Satunnaisesta ihmiskertymästä tällainen porukka eroaakin juuri siinä, että ihmisiä yhdistää jokin ulkopuolinen ”resurssi”. Se voi olla esimerkiksi esiintyjä, urheilukilpailu tai kollektiivinen kokemus. Kokoontumisessa ihmisten huomio kohdistuu tähän ulkopuoliseen tekijään eikä niinkään toisiin ryhmän jäseniin mutta silti tilanteessa voidaan kokea suurta yhteenkuuluvuuden tunnetta. Vahvan kokemuksen julkisen kontekstin voimasta sain vuonna 1995 Helsingissä, kun Suomi oli juuri voittanut jääkiekon mm-kultaa. En tuntenut ketään tuhansista vastaantulijoista mutta silti olimme kaikki yhtä suurta perhettä.


Jeesus käytti julkista kontekstia paljon. Evankeliumeissa on useita kertomuksia, joissa Jeesus on kansanjoukkojen ympäröimänä ja välillä ihmisiä on paikalla tuhatmäärin. Suuren joukon vahvuus on samalla sen heikkous. Nimittäin samalla kun massaan on helppo pujahtaa tarkkailemaan tilannetta, on ongelmana kuitenkin se, että moni jää tahtomattaan anonyymiksi ja vain ekstroverteimmät löytävät ystäviä. Niinpä mikäli seurakunnassa on vain julkisia kokoontumisia, sen takaovi käy tiuhaan – ihmisiä tulee mutta he eivät juurru vaan etsivät jostain toisen seurakunnan. Pienempien ryhmäkokojen kehitteleminen on paras lääke läpivirtaukseen.


Ison ryhmän sosiologisia lainalaisuuksia ei kannata rikkoa. Olen joskus hyväntahtoisesti halunnut auttaa messussa kävijöitä tutustumaan toisiinsa järjestämällä porinaryhmiä tai jopa rukousryhmiä osana kokoontumista. Osa ihmisistä on tervehtinyt niitä ilolla mutta olen kuullut monista, jotka ovat kokeneet ne ahdistavina. Tiedän eräänkin ihmisen, joka Tuomas-messussa meni aina vessaan juuri ennen rauhantervehdystä, koska koki ventovieraiden lähentymisyritykset pelottavina. Tällaiset kokemukset ovat ymmärrettäviä, sillä julkinen kokoontuminen ei ole paikka henkilökohtaisuudelle. Henkisten rajojen rikkominen on epämiellyttävää ja saattaa karkottaa arempia ihmisiä. Jos isoa ryhmää haluaa laittaa välillä pienempiin ryhmiin tai jos ryhmää haluaa venyttää esimerkiksi halailemaan toisiaan tai tekemään jotakin muuta pöljää, niin kannattaa kertoa selkeästi, että osallistuminen on täysin vapaaehtoista ja että on ok jäädä penkkiin istumaan.


2. Pienyhteisö: 20-70 henkeä

Pienyhteisö on tuttavien ja ”naapureiden” taso, joka tarjoaa monenlaisia ihmissuhteita ja parhaimmillaan luo vahvan porukkaan kuulumisen tunteen. Itsekin olen saanut ehkä parhaat ryhmäkokemukseni juuri tämän kokoisissa porukoissa mm. ripareilla ja leireillä. Alkuseurakunnassa tämä ryhmäkoko oli tavallinen, sillä kirkkorakennuksia ei ollut vaan ihmiset kokoontuivat kodeissa. Kodit olivat siihen aikaa usein juuri tällaisia keskikokoisia ryhmiä, sillä niihin kuului useita sukupolvia ja mahdollisesti palvelusväkeä. Jeesuksella pienyhteisötaso oli myös käytössä paitsi 72 opetuslapsen ryhmänä niin myös hänen vieraillessaan kodeissa ja synagogissa.


Pienyhteisöillä on monia vahvuuksia ja itse olen sitä mieltä, että se on tärkein kokoluokka seurakunnan pyörittämisessä. Ensinnäkin siksi, että ryhmä on riittävän pieni niin, että jokainen voi oppia tuntemaan toisensa vähintään nimeltä ja pääpiirteissään. Tämä on tärkeää, sillä julkisessa tilanteessa ujommat jäävät helposti jalkoihin mutta keskikokoisessa ryhmässä jokainen voi tulla kohdatuksi. Samalla ryhmä on kuitenkin riittävän iso, jotta siihen on helppo soljahtaa mukaan. Jos pienryhmään tulee uusi jäsen niin se vaikuttaa koko ryhmän dynamiikkaan mutta jos 30 hengen joukkoon hiipii uusi persoona, niin hänet kyllä huomataan mutta silti ryhmä toimii. Pienyhteisö onkin hyvä uusien ihmisten auttamiseksi seurakuntaan. Tämän kokoisissa tilanteessa ihmiset tunnustelevat keiden kanssa he voisivat syventää tuttavuuttaan jakamalla itsestään välähdyksen omaisia ”maistiaisia”.


Pienyhteisö ei ole hyvä paikka käsitellä liian henkilökohtaisia asioita ja siksi jotkut kokevat, että keskustelut jäävät pinnallisiksi. Isohko ryhmä myös mykistää osan porukasta ja keskusteluissa rohkeimmat dominoivat. Siksi yhteistä kokoontumista kannattaakin aina välillä pilkkoa pienempiin ryhmiin ja tulla sitten taas takaisin yhteen. Keskikokoinen ryhmä vaatii varsin hyvää johtamistaitoa, ja siksi ryhmän vetäjää on tarpeen valmentaa jatkuvasti, eikä kaikista edes ole siihen.


3. Pienryhmä: 4-12 henkeä

Tämä on hyvien ystävien ryhmä, jolla uskallamme jakaa itsestämme, ja monen mielestä juuri pienryhmässä seurakunta toimii parhaimmillaan. Jeesuksen toiminnassa pienryhmä näyttää olleen keskeinen, sillä juuri 12 opetuslapsen kanssa sattui ja tapahtui monet merkittävimmistä asioista.


Ryhmäkoon suurin vahvuus on henkilökohtaisuus. Tällä tasolla ihmiset uskaltavat tulla rooliensa takaa ja paljastaa itsestään jotakin merkityksellistä. Seurakunnassa tehdäänkin virhe, jos pienryhmiä yritetään johtaa liian asiakeskeisesti – kuinka monesti olenkaan kuullut karjaisun ”asiaan!” juuri kun keskustelu on käynyt mielenkiintoiseksi. Toki ymmärrän, että jos solukokoontuminen menee juoruiluksi, niin on hyvä palata sanan äärelle mutta toisaalta, silloin kun ihminen uskaltaa jakaa henkilökohtaisella tasolla, on syytä laittaa agenda sivuun ja kuunnella. Pienryhmän vahvuuksiin kuuluu myös asiakeskustelu. Väkeä on riittävästi, jotta juttua ja erilaisia mielipiteitä piisaa mutta samalla niin vähän, että kaikki saavat suunvuoron. Parhaimmillaan ryhmästä voi tulla läheinen porukka, jossa uskalletaan käydä elämää muuttavia keskusteluita.


Pienryhmällä on kuitenkin joitakin heikkouksia ja siksi se ei yksin riitä. Ensinnäkin uusien on vaikea tulla pienryhmään mukaan, koska vierailija muuttaa ryhmän tunnelmaa niin paljon. Uusi tulokas tavallaan aloittaa ryhmäytymisprosessin alusta.


4. Miniryhmä: 2-4 henkeä

Miniryhmä on tehokas työkalu ryhmäyttämiseen. Jos esimerkiksi isossa ryhmässä haluaa nopeasti vapauttaa ilmapiiriä, kannattaa se jakaa miniryhmiksi ja kerätä sitä kautta vauhtia. Näin pienessä porukassa introvertitkin uskaltavat sanoa jotain. Toisaalta pysyvä miniryhmä voi kasvaa hyvin läheiselle tasolle niin, että siinä uskalletaan jakaa hyvin henkilökohtaisia asioita ja olla haavoittuvia.


--


Miten teidän seurakunnassanne näkyvät nämä neljä luonnollista ryhmäkokoa? Kuinka tietoisesti rakennatte niiden avulla yhteisöllisyyttä? Millaisia kokemuksia sinulla itselläsi on eri ryhmistä?


171 views0 comments

Recent Posts

See All