Piispa emeritus TT Jorma Laulaja: Karismaattisuus - kirkon ongelma vai mahdollisuus?

Yksi ongelma lienee luterilaiselle perinteelle vieraat sanat.  Jo ”armolahjan”  sisältö on monelle luterilaiselle kristitylle epäselvä, vaikka se esiintyy monessa kohdassa Uutta testamenttia. Myös ”ylistäminen” voi kuulostaa hänestä ylisanalta.  - Tosin kuulin kerran erään nuoren kuvailevan joulujuhlassa  jouluiloa seuraavaan tapaan. ”Kun palaamme seimen ääreltä taas koteihimme, niin kuin paimenet palasivat ensimmäisenä jouluyönä työhönsä, se on niin suurta iloa, että Lapuan körttikin ylistää.”

Aina ei käy näin onnellisesti. Vieraiden sanontojen lisäksi karismaattinen hengellisyys kopistelee myös tutun luterilaisen teologian rajoja, vaikka ”asia” - Pyhän Hengen työ, Jumalan armo ja Kristuksen lahjat - kuuluu keskeisellä tavalla luterilaisuuteen, miten, siitä enemmän tuonnempana.  Toisaalta herätysliikkeissämme on esiintynyt hengellisiä ”liikutuksia”, ja niissä on puhuttu ”sisällisestä elämästä Kristuksessa”. Evankelisuuden alkutaipaleeseen sisältyi morsiusmystiikkaa, ja herännäisyydessä on ikävöity ”armon vilahduksia”.  Veisuussa, polvirukouksissa ja syntien anteeksiantamisen julistamisissa on vahvaa hengellistä kokemusta. Nykyisin Tuomas-messuilla, hiljaisuuden viljelyllä sekä Sanan ja rukouksen illoilla on kirkossamme oma paikkansa. Toisaalta ne on seurakunnissa monta kertaa lokeroitu omiin elintiloihinsa. Monet seurakuntiemme uskolliset vastuunkantajat ovat hämmentyneitä ja varautuneita tilanteessa, jossa siunataan ja ripittäydytään alttarilla tai voidellaan öljyllä puhumattakaan kielillä puhumisesta tai kaatumisesta.  

Paavali on edelleen hyvä armolahjojen opettaja. Hän eli itse karismaattisuuden keskellä ja suhtautui siihen paimenen tavoin ja lähtökohdissaan myönteisesti: ”Armolahjoja on monenlaisia, mutta Henki on sama” (1. Kor. 12:4), hän kirjoitti.  Hengen hedelmät, kuten rakkaus, ilo, rauha ja kärsivällisyys (Gal. 5:22-23), ovat kaikille kristityille kuuluvia, yhteisiä Pyhän Hengen lahjoja.  Erityisiä armolahjoja Henki taas jakaa, niin kuin tahtoo – yhdellä on yhtä, toisella on toista (1. Kor. 12:11). Monet armolahjoista olivat Paavalin mukaan hyvin käytännöllisiä, kuten palveleminen, johtaminen, opettaminen, rohkaiseminen tai köyhien auttaminen. Hän asetti karismat myös tärkeysjärjestykseen  Arvokkaimpia olivat ne armolahjat, jotka rakensivat koko seurakunnan yhteisöä. Paavali kirjoitti: ”Profetoiminen on arvokkaampaa kuin kielillä puhuminen, ellei sitten osata myös tulkita tätä puhetta, niin että se koituu seurakunnan parhaaksi. (1. Kor. 14:5). Edelleen, apostoli kritikoi yksilökeskeistä ja kontrollista ryöstäytynyttä karismaattisuutta ja kirjoitti: ”Kaiken on tapahduttava arvokkaasti ja hyvässä järjestyksessä.” (1. Kor. 14:40.)

Luterilaisessa teologiassa ja seurakuntaelämässä on usein pitäydytty vetämään kriittisesti rajaa reformaatioajan kastajaliikkeiden ”sisäisen sanan” oppia vastaan – siihen että Pyhä Henki vaikuttaisi kristityn sydämeen ”suoraan” ja ”välittömästi”.  Toisin kuin helluntailaisliikkeet on tähdennetty, että Pyhä Henki tekee työtään Sanan ja sakramenttien kautta. Yksilökeskeisestä hengellisyydestä on varoitettu opettamalla, ettei Pyhä Henki tee työtään ”pelloilla tai metsissä”, vaan seurakunnassa. Pyhä Henki liittää meidät Kristuksen ruumiin osallisuuteen. Vielä on huomautettu, etteivät erityiset armolahjat ole korkeamman kristillisyyden tuntomerkkejä. Ei ole uskovia ja vähemmän uskovia kristittyjä, vaan ”Kristus on yksi kokonaisuus…Meidät kaikki…on kastettu yhdeksi ruumiiksi. Yksi ja sama Henki on yhdistänyt meidät, kaikki me olemme saaneet juoda samaa Henkeä.” (1. Kor. 12:12-13.) Lainaamme Paavalia oikein, mutta miten etenisimme jonkinlaisesta varautuneisuuden oireyhtymästä myönteiseen luterilaiseen karismaattisuuteen?  Ajattelen kolmea asiaa.

Ensiksikin on hyvä tiedostaa, että luterilaisuudessa on karismaattiselle hengellisyydelle teologinen paikka.  Martti Lutherille vanhurskauttaminen tarkoitti sitä, että Jumala sekä lukee vanhurskaaksi että tekee vanhurskaaksi. Meidät luetaan  uskon kautta ja Kristuksen ansion tähden Jumalalle kelpaaviksi. Vähemmälle on jäänyt vanhurskaaksi lukemisen toinen puoli, se että Kristus asuu meissä, kun uskomme (Ef. 3:17); Kristus alkaa uudistaa meitä ja pyrkii saamaan sijaa meissä. Pyhän Hengen työ, armolahjat, kilvoitus ja hengellinen uudistuminen ovat erilaisia nimiä tälle Kristuksen asumiselle meissä.  On kysyttävä, onko vanhurskaaksi lukemista korostava vanhurskauttamiskäsitys syrjäyttänyt kirkossamme vanhurskauttamisen efektiivisen puolen, hengellisen kokemuksen. Nämä molemmat olivat Martti Lutherin mukaan erottamattomat. Pahimmillaan olemme tulleet delegoineeksi helluntain ja Pyhän Hengen työn niin sanotuille vapaille suunnille.  

Toiseksi, seurakuntien hengellisten työntekijöiden asia on oppia asennoitumaan paimenen mielellä karismaattiseen hengellisyyteen ja harjoitettava hengellisten ja sielunhoidollisten tarpeiden edessä pastoraalisia valmiuksiaan.  On kysyttävä, miten tukisimme emmekä vain kritikoisi aitoa karismaattista hengellisyyttä; miten antaisimme enemmän tilaa rukouksen, ilon ja rakkauden hengelle; miten näkisimme karismaattisuudessa ongelman asemesta mahdollisuuden?

Kolmanneksi ajattelen jumalanpalvelusta. Tarkoitan laajasti ymmärrettyä jumalanpalveluselämää messusta seurakunta- ja kirkkoiltoihin, Sanan ja rukouksen illoista ja lähetystilaisuuksista aina lyhyisiin arjen jumalanpalvelushetkiin asti. Jumalanpalvelusuudistus on jäänyt kirkossamme kesken, jamaan, josta eteenpäin eivät auta komiteat eivätkä tuomiokapitulin kirjeet. Tarvitsemme jumalanpalvelusherätystä, hengellisistä juurista nousevaa jumalanpalveluksen läpiajattelua. Tarkoitan myös joustavuutta, niin että päämessun rinnalla olisi käytössä erilaisia ja eri aikoina pidettäviä jumalanpalveluksia. Emme tarvitse uutta jumalanpalvelusten kirjaa, vaan sen mahdollisuuksien syvempää soveltamista. Jumalanpalveluselämämme kaipaa hengellistä uudistusta.

Kirkon hengellisen rakentamisen ja ”Kirkon rakentajien” tarve on tuntuva. Kari Suomalainen sanoi aikanaan, että jos kirkko menettää Jumalan pyhyyden tunnon, se on menettänyt pelin. Pyhyyden tunnon rinnalle voi hyvin sijoittaa myös karismat: armon, ilon ja Pyhän Hengen lahjat, sillä niistä ja niissä me elämme.