John Vikström: "Mitä tämä oikein on?"

“Et tiedä.”  “He eivät tienneet, mitä ajatella.”  “Mitä tämä oikein on?”

Minun olisi siis puhuttava asiasta, joka oli näin epäselvä niillekin, jotka olivat silminnäkijöitä paikan päällä. Minun pitäisi tietää sellaista, jota nämä Raamatun ihmiset eivät tienneet.

Vaikka olihan niitä, jotka väittivät tietävänsä: “He ovat juovuksissa. Makeaa viiniä täynnä.” Se oli heidän tulkintansa. Muuta vertailuainesta ja viitekehystä näillä tarkkailijoilla ei ollut, kun he yrittivät ymmärtää, mistä oikein oli kyse.

Pietari tarjosi, kuten tiedämme, toisen viitekehyksen, toisen tulkintatavan, kun hän selitti kansalle mitä äsken oli tapahtunut: “Tämä on sitä, mitä profeetta Joelin suulla on ilmoitettu: ´Viimeisinä päivinä, sanoo Jumala, minä vuodatan Henkeni kaikkiin ihmisiin. Teidän poikanne ja tyttärenne profetoivat, nuorukaiset näkevät näkyjä ja vanhukset ennusunia.´” (Apt. 2:17-17.)

Kun tämän puheenvuoroni teema on “Karismaattisuus luterilaisessa teologiassa”, se merkitsee sitä, että viitekehys karismaattisuutta tulkittaessa on periaatteessa sama kuin se mitä Pietari käytti ensimmäisenä helluntaipäivänä. Teologiahan on Jumalan sanan tutkimista ja tulkintaa, Jumalan toiminnan kuvausta ja tulkintaa pyhien kirjoitusten tarjoaman viitekehyksen avulla. Puheenvuorossani on siis kyse karismaattisuuden tulkinnasta luterilaisen raamatun- ja uskontulkinnan, luterilaisen teologian, avulla.

Karismaattisen uudistusliikkeen edessä asetumme siis helluntai-ihmeen tarkkailijoiden viereen ja teemme saman kysymyksen, joka oli heidän huulillaan: Mitä tämä oikein on?

Näitä asioita käsiteltäessä on hyvä ottaa huomioon muutamia apostolisia neuvoja, esim. nämä:

“Älkää sammuttako Henkeä, älkää väheksykö profetoimisen lahjaa. Koetelkaa kaikkea ja pitäkää se mikä on hyvää.” (1. Tess. 5:19-21.)

“Eihän Jumala ole antanut meille pelkuruuden henkeä, vaan voiman, rakkauden ja terveen harkinnan hengen.” (2. Tim 1:7.)

Kun yrittää koetella karismaattisuuden ilmiötä, olisi siis rukoiltava ja pyydettävä terveen harkinnan henkeä, niin ettei sammuta Henkeä, vaan pitää sen mikä tässä on hyvää.

Tässä puheenvuorossa tulen keskittymään kolmeen kysymykseen:

1) Onko karismaattisuudella luonteva paikka luterilaisessa kristinuskon tulkinnassa ja kirkossa, vai onko se eräänlainen “Fremdkörper”, vieras elementti, siinä ympäristössä? Jos sillä on luonteva paikka, missä ovat silloin sen erityiset kiinne- ja kosketuskohdat luterilaiseen uskoon ja teologiaan? Mikä on karismaattisuuden varsinainen kasvualusta luterilaisessa kirkossa ja teologiassa?

2) Mitkä ovat mahdolliset hankauskohdat karismaattisuuden ja luterilaisen raamatun- ja kristinuskon tulkinnan välillä?

3) Millä tavoin nämä kaksi voisivat auttaa ja hedelmöittää toinen toistaan?

Karismaattisuus luterilaisuuden piirissä eilen ja tänään

Kun käsittelee karismaattisuuden ja luterilaisen kirkon välistä suhdetta, ei voi olla kuulematta kaukaista ukkosenjyrinää. Tämä ääni tulee 500 vuoden takaa, kun Luther jyrisee nk. hurmahenkiä vastaan. Jyrinä oli niin voimakas, että se on kuulunut läpi vuosisatojen luterilaisissa kirkoissa. Luonnollisena seurauksena on siten ollut luterilaisella taholla tietty pidättyvyys suhteessa sellaisiin kristillisyyden muotoihin, joissa on oltu näkevinään hurmahenkisyyteen viittaavia merkkejä.

Luterilaisten kirkkojen monisatavuotisessa historiassa karismaattisuus ei kuitenkaan ole mikään vieras ilmiö.  Ajasta aikaan on luterilaisissa kirkoissa ilmennyt myös sellaisia kristillisyyden ja hurskauden muotoja, joissa on selvästi karismaattisia piirteitä. Näitä oli erityisesti pietismin varhaisimmassa vaiheessa.

Tällaisia piirteitä oli nähtävissä myös täällä Suomessa. 1700-luvun herätyksissä ja 1800-luvun suurten herätysliikkeiden syntyaikoina esiintyi sellaista dynaamista alkuvoimaisuutta ja hurmoksellisuutta, jota tämän päivän tutkimuksessa on karakterisoitu sanalla karismaattinen. Esimerkiksi Paavo Ruotsalaisen ympärillä oli melko paljon kielillä puhumista, ja hän suhtautui yleensä hyvin ymmärtävästi tähän ilmiöön. Ukko-Paavo piti itsestään selvänä, että samanlainen Hengen vuodatus, joka oli tapahtunut Korintin seurakunnassa, oli mahdollista myös hänen omana aikanaan. Hän sai mm. todeta, miten eräiden körttipappiloiden tyttäret saattoivat puhua kielillä ja että monissa seuroissa oli säätyläisnaisiakin, jotka käyttäytyivät tällä tavoin.

Rukoilevaisten ja lestadiolaisten puolella saattoi esiintyä enemmänkin tällaisia ilmiöitä.

Nämä esimerkit ja viittaukset osoittavat selvästi, että karismaattisuudella on vanhastaan ollut sija luterilaisessa hurskauselämässä. Karismaattiset ilmiöt ovat kyllä herättäneet ihmetystä, keskustelua ja välillä vastustustakin, mutta ne ovat pääasiallisesti pysyneet kirkon piirissä.

Kun tänä päivänä puhumme karismaattisuudesta, tarkoitamme ensisijaisesti sitä nopeasti leviävää liikettä, joka sai alkunsa Yhdysvalloissa 1960-luvulla. Tämä maailman nopeimmin kasvava liike on näinä vuosina levinnyt, kuten tunnettua, myös luterilaisiin kirkkoihin ympäri maailmaa. Se on saanut kotipaikkaoikeuden luterilaisten kirkkojen piirissä. Yksi osoitus tästä on se huomio, minkä karismaattinen liike on saanut Luterilaisen maailmanliiton taholta. Winnipegin yleiskokouksessa v. 2003 maailmanliitto kannusti jäsenkirkkojaan “löytämään väyliä sitoutua dialogiin helluntaikirkkojen kanssa sekä tutkimaan karismaattisia liikkeitä omien kirkkojemme sisällä ja luomaan niihin yhteyksiä.”

Tällaista karismaattisuutta koskevaa tutkimustyötä on jo useamman vuoden aikana harjoitettu Luterilaisen maailmanliiton ylläpitämässä Strasbourgin ekumeenisessa instituutissa. Siellä on myös vuonna 2004 käynnistetty neuvotteluja helluntailiikkeen kanssa.

Yksi esimerkki siitä, miten vakavasti maailman luterilaisten kirkkojen piirissä suhtaudutaan näinä vuosina karismaattisuuteen, on vuonna 2004 julkaistu merkittävä lähetystä koskeva asiakirja Lähetys kontekstissa – Muutos, sovinto, voimaannuttaminen. Tässä Luterilaisen maailmanliiton puheenvuorossa ekumeeniseen keskusteluun lähetyksestä sanotaan mm. näin:

  ”Hengellinen uudistuminen on Pyhän Hengen tuliaislahja. Kirkon uudistus voi ilmetä luovana jumalanpalveluselämänä ja liturgisena, rakenteellisena, missiologisena ja karismaattisena uudistuksena. Tässä kaikessa toimii Pyhä Henki, joka käyttää erilaisia lahjoja erilaisiin tarkoituksiin.”

”Kirkko, jota Henki johtaa, on kokonaisuudessaan karismaattinen. ´Karismaattinen´ ei kuitenkaan välttämättä tarkoita `helluntailaista´; nämä termit eivät ole keskenään vaihdettavissa. Karismaattinen kirkko ottaa lähetystehtävässään käyttöön Hengen kaikki lahjat: evankeliumin julistamisen, pahan valloista päästämisen, rukouksella parantamisen, yhteisön rakennuksen, palvelun ja oikeudenmukaisuuden puolustamisen. Karismaattinen uudistus korostaa sitä tosiasiaa, että kristinusko koskee ihmisen koko olemusta: tunnetta, järkeä, tahtoa ja intohimoa... Kirkon täytyykin, kuten Luterilaisen maailmanliiton kymmenes yleiskokous korosti, löytää yhteyksiä helluntaikirkkoihin ja omien kirkkojen sisällä vaikuttaviin karismaattisiin liikkeisiin. Tällainen kosketus voisi auttaa kirkkoa tutkimaan karismaattisia ilmiöitä myönteisine ja kielteisine vaikutuksineen ja oppimaan niistä. Tällainen oppiminen voisi auttaa kirkkoa palvelemaan uskollisemmin Jumalan lähetystä.”

Oman kirkkomme ja sen johdon tähän asti selkein kannanotto karismaattisuuteen on piispojen helluntaikirje viime vuodelta: Ilon ja rohkeuden henki. Helluntaikirjeen pääsanoma koskee tietysti Pyhän Hengen persoonaa ja toimintaa, mutta siinä on samalla myös karismaattisuuden ajankohtainen arviointi. Kirjeessään piispat sanovat mm. näin:

”Karismaattisuudella tarkoitetaan myös kokemuksellista kristillisyyttä. Siihen voi liittyä esimerkiksi parantumista, liikutusta, profetoimista ja kielillä puhumista. Tällainen kristillisyys on osa seurakuntiemme elämää - -.

Paavali halusi seurakunnan olevan selvillä kaikista Hengen lahjoista. Kuitenkin hän kehotti tavoittelemaan kaikkein arvokkaimpia armolahjoja seurakunnan rakentamiseksi. Siksi mekin iloitsemme armolahjoista, jotka elävöittävät rukousta, vahvistavat sitoutumista ja synnyttävät nöyrää ylistystä vastauksena Jumalan rakkauteen.”

Piispat sanovat siis mahdollisimman selvästi, että sellainen kristillisyys, jossa on karismaattisia aineksia, on ”osa seurakuntiemme elämää.” Tämän olemme saaneet kokea kirkossamme jo usean vuosikymmenen aikana. Vuodesta 1978 yksi tämän seminaarin järjestäjistä, Hengen uudistus kirkossamme ry, on tehnyt pitkäjänteistä ja määrätietoista työtä tämän asian hyväksi. Seurakunnissa on järjestetty Sanan ja rukouksen iltoja. Ulla-Christina Sjöman, Pirkko Jalovaara ja Seppo Juntunen ovat karismaattisuuden hengessä toimineet läheisessä yhteistyössä seurakuntien kanssa, ja ns. Nokian herätys sai alkunsa luterilaisessa seurakunnassa.

Edellä mainitsemani esimerkit riittänevät osoittamaan, että tämän päivän luterilaisuudessa nähdään karismaattisuus yleensä myönteisenä ilmiönä, jolla on paljon annettavaa kirkkojen hengelliselle elämälle. Kriittinen tarkkailija voi tietysti kysyä, mitkä ovat ne motiivit, jotka piilevät tämän myönteisyyden takana. Onko kyseessä vain kirkkopoliittinen laskelmointi ja taktikointi tilanteessa, missä karismaattinen kristillisyys leviää ja osoittaa suurta dynaamisuutta ja elinvoimaa samanaikaisesti, kun perinteiset kirkot menettävät jäseniä ja vaikutusvaltaa kristinuskon vanhoilla alueilla. Onko tämä myönteisyys siis vain taktista mukautumista uuteen tilanteeseen ja pyrkimystä mahdollisimman nopeasti integroida tämä liike kirkkojen elämään?

Näin voi tietysti kysyä, ja näin pitääkin kysyä, koska apostolin kehotus ”koetelkaa kaikkea” suuntaa katseemme tietysti myös kirkkoja eikä vain uusia ilmiöitä kohtaan. Mutta tällainen kriittisyys ei kuitenkaan saa johtaa siihen, ettemme vakavasti tutki, onko luterilaisuuden avautuminen karismaattisuudelle näinä vuosina aito ja johdonmukainen ilmaus jostakin sellaisesta, joka on keskeistä luterilaisessa uskontulkinnassa. Tämä on se suuri ja tärkeä kysymys, joka on puheenvuoroni ja koko tämän seminaarimme taustalla.

Karismaattisuus luterilaisen teologian tutkimuskohteena

Karismaattisen liikkeen suhde luterilaiseen uskonperintöön on jo useamman vuoden aikana ollut tutkimuksen kohteena. Vaikka karismaattisuus ei ensisijaisesti ole oppia vaan elämää koskeva asia, on ymmärrettävää, että karismaattisen liikkeen sisällä on noussut tarve selvittää myös opillisia ja teologisia kysymyksiä. Minnesotan St. Paulissa sijaitseva International Lutheran Renewal Center koordinoi 1980-luvulla kansainvälisen tutkimusprojektin, joka v. 1987 tuotti raportin Welcome, Holy Spirit. Raportissa käsiteltiin useiden kirjoittajien toimesta karismaattisuuteen liittyviä teologisia kysymyksiä. Mainitun keskuksen johtajana toiminut pastori Larry Christenson on myös eräissä kirjoissaan, mm. The Charismatic Renewal Among Lutherans (1976), käsitellyt karismaattisuuden suhdetta luterilaiseen tunnustukseen ja perintöön.

Luterilaisen maailmanliiton Strasbourgin tutkimuslaitos on, kuten edellä mainittiin, jo pitkään kiinnittänyt huomiota karismaattisuuden asemaan luterilaisuudessa. Yksi ilmaus ja tulos tästä on professori Carter Lindbergin laaja ja perusteellinen tutkimus The Third Reformation? Charismatic Movements and the Lutheran Tradition (1983).

Myös Suomessa on enenevässä määrin ruvettu kiinnittämään huomiota karismaattisen liikkeen ja luterilaisen tunnustuksen ja teologian väliseen suhteeseen. Esimerkkinä voi mainita Markku Antolan systemaattis-teologisen väitöskirjan The Experience of Christ´s Real Presence in Faith (1998), jossa tutkija analysoi karismaattisuuden keskeisiä kohtia uusimman suomalaisen Luther-tutkimuksen avulla.

Kirkkomme ja suomalaisen helluntaiherätyksen välisissä virallisissa neuvotteluissa vuosina 1987-89 kosketeltiin luonnollisesti myös karismaattisuuteen liittyviä opillisia kysymyksiä, ja tämä keskustelu jatkuu näiden tahojen yhteisessä pysyvässä neuvottelukunnassa. Tästä on valaiseva selvitys Kirkon ulkoasiain osaston teologisten asiain tiedotuslehdessä Reseptio 1/2007.

 Karismaattisen liikkeen herättämiä opillisia kysymyksiä kosketeltiin myös v. 2007 järjestetyssä seminaarissa, jonka alustukset on julkaistu Antti Laaton toimittamassa kirjassa Karismaattisuuden haaste kirkolle (2007).

Tätä aihetta koskevista yksittäisistä teologisista artikkeleista voisi mainita esim. piispa Juha Pihkalan juhlakirjassa Signum unitatis – Ykseyden merkki (2006) olevan Timo Pokin artikkelin Karismaattisuus luterilaisen uskon kysymyksenä.

Karismaattisuus läsnä olevan Jumalan kosketuksena

Edellä antamani lyhyt yleiskatsaus sekä mainitsemani esimerkit osoittavat, että karismaattisuus todella on läsnä luterilaisessa teologiassa näinä vuosina. Puheenvuoroni ei kuitenkaan rajoitu tämän sinänsä tärkeän asian toteamiseen. On mentävä syvemmälle ja kysyttävä, kuten alussa totesin, onko karismaattisuus läsnä luterilaisessa uskontulkinnassa myös sillä tavoin, että sillä on siinä luonteva paikka ja kasvualusta. Kuuluuko karismaattisuus luterilaiseen teologiaan, ei vain tutkimuskohteena vaan myös uskonopin yhtenä tärkeänä osana?

Luterilaisissa tunnustuskirjoissa ei ole mitään karismaattisuutta koskevaa erityistä kohtaa. Tässä mielessä karismaattisuus ei siis kuulu luterilaiseen uskonoppiin. Mutta tämä ei kuitenkaan sulje pois sitä, että luterilaisessa uskossa on kohtia, joihin karismaattisuudella on luonteva yhteys.

Luterilaisessa uskossa ja teologiassa on käsittääkseni todella yksi hyvin keskeinen kohta, joka muodostaa tärkeän kosketuspinnan luterilaisuuden ja karismaattisuuden välillä. Tämän todetessani lähden siitä, että aidon ja terveen karismaattisuuden varsinainen olemus ja luonne on ilmaistavissa kolmella sanalla: Läsnä olevan Jumalan kosketus.

On hyvä muistaa, että uusi, dynaaminen ja usein jopa mullistava kokemus Jumalan läsnäolosta on tavallisesti ollut leimaa-antava eri uudistusliikkeille kirkon sisällä. Tahdon tässä yhteydessä lainata muutamia lauseita ensimmäisestä paimenkirjeestäni Usko kriisissä (1972):

”Uskon olevan ilmeistä, että jokainen kirkon ja kristillisen elämän uudistus on aina ollut sidoksissa siihen, että Jumalan läsnäolo on löydetty uudelleen ja koettu uudella tavalla. Herätyksen puhjetessa ihmiset on vallannut kokemus, että Jumala on läsnä tuomitsevana ja armahtavana. Se että hengelliset armolahjat on löydetty kirkossa uudelleen – kuten viime vuosina on tapahtunut eri tahoilla ns. karismaattisena herätyksenä – on liittynyt vavahduttavaan elämykseen, että Jumala on Henkensä välityksellä läsnä. Liturginen herätys on noussut siitä riemuitsevasta kokemuksesta, että ´Herra on pyhässä temppelissään´, läsnä olevana Sanassa ja ehtoollispöydässä. Vastaavasti on jokainen uudistus kirkon diakonian ja sosiaalisen vastuun alalla tapahtunut siten, että on tiedostettu uudelleen Herran läsnäolo kärsivissä ja apua tarvitsevissa. ´Minä olin nälkäinen...alaston...koditon...sairas...vankeudessa...´ Saarnan uudistus, jota tällä hetkellä niin kipeästi tarvitsemme, ei varmasti sekään voi tapahtua ilman, että Jumalan läsnäolo Sanassa tulee uudella tavalla ajankohtaiseksi, niin että kuulijat tietävät olevansa elävän ja läsnä olevan Herran puhuteltavina.”

Jumalan reaalipreesens luterilaisessa teologiassa

Kun luterilaista uskontulkintaa on verrattu uskonpuhdistuksen toiseen päähaaraan, kalvinilaisuuteen, on sen eräänä tyypillisimpänä ja samalla myös erottavana piirteenä aina pidetty edellä mainittua uskoa Jumalan todelliseen läsnäoloon tässä ja nyt, Jumalan reaalipreesens, kuten teologinen termi kuuluu. Esim. ehtoollisopissa Luther painotti Kristuksen todellista läsnäoloa viinissä ja leivässä, kun Calvin sen sijaan katsoi, että Kristus on vain symbolisessa mielessä läsnä.

Usko Jumalan reaaliseen läsnäoloon leimaa myös luterilaista oppia Pyhästä Hengestä, nk. pneumatologiaa. Ruotsalainen teologi ja piispa Gustaf Aulén on sattuvasti sanonut, että Pyhän Hengen aikamuoto on preesens.

Nikean uskontunnustuksessa Pyhää Henkeä kutsutaan Eläväksi tekijäksi. Henki on Luojan henki. Henkensä kautta Jumala luo jatkuvasti uutta elämää, yhtä hyvin ulkona luonnossa kuin ihmisissä ja kirkossa. Tanskalaisen teologin Regin  Prenterin kirjoittama kirja, joka ehkä kaikkein perusteellisimmin ja tarkimmin tekee selkoa luterilaisesta opista Pyhästä Hengestä, onkin saanut otsikon Spiritus Creator (1946) , siis Henki Luoja.

Tässä uskonkohdassa koskien uutta luovan Hengen läsnäoloa ja toimintaa meillä on karismaattisuuden ja luterilaisen uskontulkinnan tärkein ja samalla myös positiivisin kosketuskohta.  Pyhän Hengen lahjat, sekä nk. armolahjat että Hengen hedelmät, ovat Jumalan Hengen luomistekoja tässä ja nyt. Ne eivät ole aikaisemmin valmisteltuja lahjoja, jotka jälkikäteen jaetaan kristityille Luojan ja Antajan pysyessä loitolla, vaan ne ovat lahjoja, jotka Henki luo juuri samalla hetkellä kun ne annetaan. Pyhän Hengen lahjat ovat läsnä olevan Hengen kosketusta juuri sinä hetkenä, jolloin ne ilmenevät.

Toinen tapa ilmaista sama asia on sanoa, että uskossa läsnä oleva Kristus on tässä toiminnassa. Luther puhuu usein siitä, miten Pyhä Henki tekee Kristuksen läsnä olevaksi, ei vain Sanassa ja ehtoollisessa, vaan myös uskovassa kristityssä. Tätä asiaa on pidetty erittäin vahvasti esillä viime vuosina professori Tuomo Mannermaan inspiroimassa suomalaisessa Luther-tutkimuksessa. Mannermaan erään tässä yhteydessä keskeisen kirjan otsikko In ipsa fide Christus adest (1979), Itse uskossa Kristus on läsnä, kertoo selvästi mistä on kysymys. Kuten edellä mainitsin, Markku Antola on väitöskirjassaan osoittanut, miten karismaattiset kokemukset voidaan tulkita juuri tästä Kristuksen läsnäolon näkökulmasta käsin.

Luterilaisuuden ja karismaattisuuden välisiä kriittisiä kohtia

Kolmiyhteisen Jumalan konkreettisen läsnäolon painottaminen muodostaa siis hyvin myönteisen ja hedelmällisen kosketuskohdan luterilaisuuden ja karismaattisuuden välillä. Kun tämä on todettu, on seuraavaksi kysyttävä, missä määrin näiden kahden välillä on teologisia ja ehkä muitakin hankauskohtia.

Kun karismaattisuutta tarkastellaan luterilaisen teologian silmin, näyttää siltä, että se mikä on karismaattisuuden vahvin puoli käytännölliseltä kannalta, on samalla sen heikoin ja haavoittuvin puoli teologiselta kannalta, nimittäin sen kokemuksellisuus. Voi helposti todeta, että sekä tämän liikkeen itsekritiikki että ulkopuolelta tuleva kritiikki kohdistuvat useimmiten asioihin, jotka tavalla tai toisella liittyvät tähän karismaattisuuden leimaa-antavimpaan piirteeseen. Tässä yhteydessä ei ole mahdollista ryhtyä näitten kriittisten kohtien perusteellisempaan erittelyyn ja analyysiin. On tyydyttävä käsittelemään niitä lähinnä vain viitteenomaisesti.

Karismaattisen kokemuksen keskipisteessä on läsnä olevan Jumalan kosketus. Tämän kosketuksen tulkinta nousee karismaattisuuden keskeisimmäksi teologiseksi kysymykseksi. Miten tämä kosketus suhteutuu Jumalan muuhun toimintaan? Jos koetaan, että Jumala siinä kosketuksessa ilmoittaa itsensä ja tahtonsa, miten tämä ilmoitus on nähtävä suhteessa Jumalan ilmoitukseen Pyhässä Sanassa? Onko olemassa jokin sisäinen sana, jonka saa asettaa Raamatun ulkonaisen sanan rinnalle?

Tämä oli kuten tunnettua keskeinen kysymys Lutherin välienselvittelyssä nk. hurmahenkien kanssa, ja se näyttää saaneen uuden ajankohtaisuuden näiden vuosien karismaattisen liikehdinnän myötä. Luterilaisella puolella painotetaan tunnetusti ulkonaisen sanan merkitystä. Siinä sanassa on itse Kristus, jonka Pyhä Henki tekee läsnä olevaksi. Siten suhtaudutaan hyvin kriittisesti kaikkiin, jotka väittävät saaneensa jonkin suoran ja välittömän ilmoituksen Jumalalta.

Radikaalein ja mullistavin Jumalan kosketus koetaan silloin, kun ihminen tuntee täyttyvänsä Pyhällä Hengellä, niin että syntyy uusi usko, uusi toivo ja rakkaus, uusi rauha, uusi ilo ja rohkeus, uusi voima jne., ja ihminen alkaa puhua uusilla kielillä.

Mitä tällainen nk. kaste Pyhässä Hengessä on? Klassisen helluntailaisen tulkinnan mukaan se on eräänlainen lisäys siihen kääntymiseen ja pelastukseen, jonka kyseinen henkilö jo on saavuttanut, ”a second blessing”, toinen siunaus, jonka ulkonaisena merkkinä on kielillä puhuminen. Seurauksena tästä näkemyksestä on kristittyjen jakaminen kahteen ”kastiin”: on niitä kristittyjä, jotka ovat kääntyneitä ja pelastettuja, ja sitten niitä, jotka tämän lisäksi ovat saaneet henkikasteen.

Luterilaisen näkemyksen mukaan on vain yksi kaste, joka ulkonaiseen Sanaan liittyvän Hengen vaikutuksesta on pelastuksen kaste ja joka otetaan uskossa vastaan. Näin ollen on vain yhden lajin kristittyjä, samalla kertaa syntisiä ja vanhurskaita. Tämä näkemys ei sulje pois sitä mahdollisuutta, että kristityt voivat saada mullistaviakin kokemuksia Pyhän Hengen vaikutuksesta omassa elämässään. Pelastuksen ja vanhurskauttamisen kannalta tämä ei kuitenkaan ole mikään lisäys siihen, mitä kristitty on jo kasteessa saanut. Näin myös monet luterilaiset karismaatikot näkevät asian, mutta tässä on kuitenkin eräs kriittinen kohta luterilaisuuden suhteessa helluntailaisuuden ja karismaattisuuden leimaamaan kristillisyyteen.

Kysymys uskosta ja pelastusvarmuudesta liittyy läheisesti edelliseen. Tässä yhteydessä on tärkeää ottaa huomioon minkälaisessa sosiologisessa ja henkisessä tilanteessa karismaattinen liike on kasvanut ja levinnyt menneinä vuosikymmeninä. Tutkimuksessa on viitattu siihen, miten kokemuksellinen kristillisyys vastaa monien ihmisten turvallisuuden tarpeeseen yhteiskunnallisessa tilanteessa, jota leimaa yleinen epävarmuus ja kasvava epäluulo vanhoja instituutioita kohtaan, jotka tähän asti ovat tarjonneet turvaa ja suuntaa ihmisten elämälle. Tällaisessa tilanteessa ihmiset turvautuvat yhä enemmän omiin kokemuksiin ja ottavat ikään kuin suoraa ja välitöntä ohjausta jumalalliselta auktoriteetilta. Eräissä tutkimuksissa on todettu, että ajan henkeen kuuluva yksilöllistyminen ja pyrkimys itsensä toteuttamiseen näyttävät saaneen eräänlaisen vastineen kokemuksellisen kristillisyyden puolella.

Tämä on ymmärrettävää, mutta teologiselta kannalta on kysyttävä, mihin tällainen omaan kokemukseen pohjautuva turvallisuus johtaa itse uskon ja pelastusvarmuuden osalta. Tuleeko omasta kokemuksesta uskon perusta? Perustuvatko usko ja pelastusvarmuus Hengen vaikutusten kokemiseen ja näkemiseen eivätkä Sanan kuulemiseen?  

Karismaattisessa liikkeessä todetut lieveilmiöt johtuvat varmasti, kuten kaikissa liikkeissä, osittain psykologisista ja henkilökohtaisista tekijöistä. On kuitenkin kysyttävä, missä määrin edellä mainituissa keskeisissä teologisissa kohdissa on sellaista, joka avaa portit tällaisille vaikutuksille ja ilmiöille, jotka mainitaan sekä liikkeen omien edustajien että ulkopuolisten tarkkailijoiden arvioinneissa.

”Autuas vaihtokauppa”

Toisessa kirjeessään Timoteukselle apostoli Paavali toteaa, että Jumala on antanut meille voiman, rakkauden ja terveen harkinnan hengen. Välillä tuntuu siltä, ettei tämä jako ole tapahtunut täysin tasapuolisesti luterilaisuuden ja karismaattisuuden välillä. Luterilaiset näyttävät saaneen ylisuuren annoksen harkintaa – niin tervettä ja puhdasta, että se uhkaa estää kaikenlaisen tartunnan - ja vastaavasti vähemmän voimaa, samalla kun karismaatikot ovat saaneet yliannostuksen voimaa terveen harkinnan kustannuksella. Jonkinlainen uusjako olisi näköjään paikallaan, jotta kummankin köyhyys voisi muuttua rikkaudeksi - jolloin luterilainen karismaatikko, jossa nämä kaksi yhdistyvät, saisi kaksinkertaisen lahjan ja siunauksen! Vakavasti puhuen voi ilman muuta todeta, että osapuolilla on paljon annettavaa toinen toisilleen. Toivon, että tämä on käynyt ilmi kaikesta edellä sanotusta.

Tahdon päättää tämän puheenvuoroni sanoilla, joilla päätin viimeisen johtamani kirkolliskokouksen marraskuussa 1998: ”Rukoilemme, että Jumala itse valvoisi ja varjelisi kirkkoa, niin ettei se turvautuisi tämän maailmanajan voimiin, vaan totuuden Hengen johdatukseen. Hänen johdatukseensa, jota uskontunnustuksessa kutsumme ’eläväksi tekijäksi’. Mehän toivomme ja rukoilemme, että kirkkomme jokainen seurakunta olisi yhteisö, joka on enemmän kuin organisaatio, yhteisö, jossa on raikasta dynaamista elämää, jatkuvasti uudistuvaa elämää, joka virkistää ja innostaa sekä jäseniä että työntekijöitä; inspiroi ajattelemaan uusia ajatuksia, näkemään uusia näkyjä – ennakoimaan sen valtakunnan tulevaisuutta, joka on vanhurskautta, rauhaa ja iloa, jotka Pyhä Henki antaa.”

Pyhä Henki. Hänestä kirkon todellinen uudistus on aina riippuvainen. Tässä voin luterilaisena piispana yhtyä erään ortodoksisen kollegani sanoihin:

”Ilman Pyhää Henkeä Jumala on kaukana,

Kristus jää etäälle,

evankeliumi on kuollut kirjain,

kirkko vain organisaatio,

auktoriteetti hallitsemista,

lähetystyö propagandaa,

liturgia loruilua,

kristillinen elämäntapa orjamoraalia.

Mutta Pyhässä Hengessä maailmankaikkeus on ylösnoussut

ja se vaikeroi Valtakunnan synnytystuskissa.

Pyhässä Hengessä ylösnoussut Kristus on läsnä,

evankeliumi on elämän voima,

kirkko heijastaa Kolmiyhteyden elämää,

auktoriteetti on palvelija, joka vapauttaa,

lähetystyö on jatkuvaa helluntaita,

liturgia on sekä muistamista että ennakointia,

inhimillinen toiminta jumalallista.”

Arkkipiispa emeritus John Vikström piti esitelmän 21.4.2008 Helsingissä Lähetyskirkossa Hengen uudistus kirkossamme ry:n kokoaman Kirkonrakentajien Foorumin ja Suomen Lähetysseuran yhdessä järjestämässä seminaarissa